"Mutta ettehän te jääkään yksin. Minä en lähde luotanne."
Molempain naisten kesken sukeutui todellinen kamppailu, ja väkisin työnnettynä takaisin vuoteeseensa Honorine voihki voimattomana:
"Minua pelottaa… minua pelottaa… Saari on kirottu… Tänne jääminen on hyvän Jumalan kiusaamista… Maguennocin kuolema on meille varoituksena… Minua pelottaa…!"
Hän houraili, mutta säilytti yhä puolittain tajuntansa, niin että hänen huuliltaan kuului myös joitakin selviä ja järkeviä sanoja sekoitettuina niihin katkonaisiin lauseisiin, joissa ilmeni hänen taikauskoinen bretagnelaissielunsa. Hän tarttui Véroniquen molempiin hartioihin ja hoki:
"Minä sanon teille sen… Saari on kirottu… Eräänä päivänä Maguennoc ilmoitti sen minulle. 'Sarek on helvetin portteja', sanoi hän. 'Se on nyt suljettuna. Mutta kun se kerran avautuu, niin kaikki onnettomuudet tuoksahtavat tuulispäänä esiin.'"
Véroniquen pyynnöistä hän vähän rauhoittui ja jatkoi lempeämmällä, sammuvalla äänellä:
"Hän rakasti kuitenkin saarta… niinkuin me kaikki. Hän puhui silloin niin kummallisesti, etten ymmärtänyt: 'Portti on kaksipuolinen, Honorine, ja se avautuu myöskin paratiisiin.' Niin, niin, saari oli hyvä asuttavaksi… Me rakastimme sitä… Maguennoc viljeli täällä kukkasia… Oi niitä kukkasia…! Ne ovat uhkeita… varret kolmin verroin korkeampia… ja kauniimpia kuin…"
Kului raskaita minuutteja. Huone oli rakennuksen äärimmäisessä siivessä, joka ulkoni muusta osasta, ja ikkunoista näki pitkin saarta sekä vasemmalle että oikealle ja merelle kallioiden yli.
Véronique istuutui tuijottaen valkoisiin aaltoihin, joita yltyvä tuuli kuohutti yhä enemmän. Aurinko kohosi paksusta sumusta, johon Bretagnen rannikot häipyivät näkymättömiin. Mutta lännessä päin saattoi katse karien mustien huippujen lävistämän vaahtovyöhykkeen tuolla puolen esteettä leijailla valtameren autioille ulapoille.
Puolitorkuksissa bretagnetar höpisi: