"Sanotaan, että ovena on kivi… ja että se kivi on tuotu hyvin kaukaa, vieraalta maalta… Sitä nimitetään Kivijumalaksi. Sanotaan myöskin, että se on kallisarvoinen kivi… kullan ja hopean sekoitusta. Kivijumala… se kivi, joka antaa kuoleman tai elämän… Maguennoc oli sen nähnyt… Hän avasi portin ja pisti käsivartensa sisään… ja hänen kätensä… hänen kätensä mureni tuhaksi."
Véronique tunsi ahdistusta. Pelko alkoi vähitellen vallata hänenkin mieltään, ikäänkuin tihkuva, läpitunkeva häijy neste. Hirveät tapaukset, joita hän viime päivinä oli kauhistuen kokenut, näkyivät manaavan esille toisia vielä kamalampia, ja hän odotti niitä kuin hirmumyrskyä, jota kaikki ennustaa ja joka pyyhkäisee kaikki huimaan pyörteeseensä.
Hän odotti niitä. Hän ei epäillyt, että ne tulisivat, sen kamalan voiman irtipäästäminä, jonka pelottavat hyökkäykset häntä kohtaan yhä taajenivat.
* * * * *
"Ettekö näe aluksia?" kysyi Honorine.
"Niitä ei voi nähdä täältä", huomautti Véronique.
"Kyllä ne näkee; sen kautta ne varmaan kulkisivat. Ne ovat raskaita, ja niemenkärjen edustalla on väljempi väylä."
Hetkisen päästä Véronique näki todellakin niemen takaa esiinpistävän veneen kokan.
Se kulki syvällä, kukkuroilleen lastattuna, täpötäynnä laatikoita ja kääröjä, joilla istui naisia ja lapsia. Neljä miestä souti tarmokkaasti.
"Se on Corréjoun vene", sanoi Honorine, joka oli puolipukimissaan hypähtänyt vuoteeltansa, "ja kas, tuolta saapui toinen!"