Toinen yhtä raskas alus tuli näkyviin. Sitä soutamassa oli vain kolme miestä ja yksi nainen.
Molemmat veneet olivat liian kaukana — seitsemän tai kahdeksan sadan metrin päässä, — jotta olisi voitu eroittaa niissä olijain kasvot. Mutta mitään ääntensorinaa ei kuulunut kuolemaa pakenevista raskaista, onnettomuuden kuormittamista aluksista.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" voihki Honorine. "Kunpa ne vain pääsisivät hornan kidasta."
"Miksi te pelkäätte, Honorine? Eihän niitä mikään vaara uhkaa."
"Uhkaa kyllä, niin kauan kuin ne eivät ole päässeet pois saarelta."
"Mutta ovathan ne jo poissa."
"Saarta on vielä saaren ympärilläkin. Siellä ne ruumisarkut väijyvät."
"Mutta meri ei nyt ole lainkaan raju."
"Täällä on muutakin kuin meri… eikä meri olekaan vihollinen."
"Mikä sitten?"