"En tiedä, en tiedä…"
Molemmat veneet lähestyivät pohjoista kärkeä. Niiden eteen avautui kaksi väylää, joita bretagnetar nimitti kahden kallion, Pirunkarin ja Sarekin Hampaan, mukaan.
Melkein samassa he näkivät, että Corréjou oli valinnut Pirunsalmen.
"Ne pääsevät sen luo", huomautti bretagnetar. "Nyt… Sata metriä vielä, ja vaara on ohi…"
Ja hän jatkoi melkein ivallisesti nauraen:
"Äh, kaikki paholaisen vehkeet raukeavat tyhjiin, rouva Véronique!
Uskonpa, että pelastumme, te ja minä ja kaikki sarekilaiset."
Véronique pysyi ääneti. Hänen ahdistuksensa jatkui sitäkin masentavampana, kun hän ei voinut selittää sen syyksi muuta kuin hämäriä aavistuksia, joita oli mahdoton vastustaa. Honorine oli määrännyt viivan, jonka tällä puolella vaara yhä vaani, ja sitä viivaa Corréjou ei ollut vielä saavuttanut. Bretagnetar värisi kuumeesta.
"Minä pelkään… minä pelkään…" höpisi hän.
"Mutta eihän ole hätää", selitti Véronique suoristautuen. "Tämä on järjetöntä! Mitäpä vaaraa heillä olisi?"
"Ah", huudahti bretagnetar, "mitä tuo on? Mitä tuo merkitsee?"