"Mikä? Mikä sitten?"
Molemmat olivat litistäneet otsansa ruutuja vasten ja katsoa tuijottivat merelle. Siellä oli niin sanoaksemme syöksähtänyt jotakin esiin Sarekin Hampaasta. Ja heti he tunsivat moottoriveneen, jota eilen olivat käyttäneet ja jonka katoamisen Corréjou oli ilmoittanut!
"François… François!" äännähteli Honorine hämmästyneenä. "François ja herra Stéphane!"
Véronique tunsi myös pojan, joka seisoi aluksen keulassa ja antoi merkkejä molemmissa soutuveneissä oleville. Miehet vastasivat heilutellen airojaan ja naiset viittoilivat. Véroniquen vastustuksesta huolimatta Honorine avasi ikkunan molemmat puoliskot, ja he kuulivat ihmisääniä moottorin rätinän seasta, mutta eivät voineet eroittaa ainoatakaan sanaa.
"Mitä tuo merkitsee?" toisti bretagnetar… "François ja herra
Stéphane… Mikseivät he ole laskeneet rantaan?"
"Kenties pelkäsivät, että heidät maalle noustessaan huomattaisiin ja alettaisiin heiltä tiedustella…"
"Ei suinkaan. Heidät tunnetaan, varsinkin François, joka usein seurasi minua. Sitäpaitsi on veneessä mukana todistuksia. Ei, ei, he odottivat tuolla kallion taakse piiloutuneina."
"Mutta, Honorine, jos he olivat piilossa, niin miksi he nyt näyttäytyvät?"
"No sitäpä… sitäpä juuri en käsitä… sillä se tuntuu minusta hupsulta… Mitä siitä Corréjou ja muut ajattelevat?"
Molemmat soutuveneet, joista toinen silloin kulki edellisen vanavedessä, olivat melkein pysähtyneet. Kaikki matkustajat näkyivät olevan moottoriveneeseen päin kääntyneinä, joka kiiti nopeasti niitä kohti ja hiljensi vauhtiaan päästyänsä takimmaisen kohdalle. Sitten se jatkoi yhdensuuntaisesti molempain soutuveneiden kanssa, viidentoista tai kahdenkymmenen metrin päässä niistä.