Vihdoin Honorine tarttui käsillä päähänsä ja lausui käheällä äänellä, jonka sävy Véroniquen täytyi muistaa:
"Pääni pakahtuu… Voi Sarekin onnettomia asukkaita! Ne olivat minun ystäviäni… lapsuudenystäviäni… enkä niitä enää koskaan näe… Meri ei milloinkaan anna takaisin Sarekin vainajia… Se säilyttää ne… Sillä on ruumiskirstuja valmiina… tuhansia kätkettyjä ruumiskirstuja… Ah, pääni pakahtuu… Minä tulen hulluksi… hulluksi… niinkuin François… poloinen Françoisini!"
Véronique ei vastannut mitään. Hänen kasvonsa olivat lyijynharmaat. Parvekkeen kaidepuuhun tarrautuneena hän katseli niinkuin katsellaan kuilun pohjaan, jonne tekee mieli heittäytyä. Mitä hänen poikansa nyt tekisi? Pelastaisiko hän nuo ihmiset, joiden hätähuudot kuuluivat tänne asti, pelastaisiko hän heidät viivyttelemättä? Ihmisellä voi olla mielenhäiriön puuskia, mutta ne talttuvat eräitä näytelmiä katsellessa.
Moottorivene oli aluksi perääntynyt, jotta vesipyörre ei saisi sitä niellä. François ja Stéphane, joiden punaisen ja valkoisen lakin he yhä näkivät, seisoivat samoilla paikoillaan keulassa ja perässä, ja heillä oli käsissään… Naiset eroittivat matkan pituuden vuoksi huonosti, mitä heillä oli käsissään. Ne näyttivät pitkähköiltä sauvoilta…
"Ehkä pelastusriukuja…" jupisi Véronique.
"Tai pyssyjä…" vastasi Honorine.
Mustat pisteet uiskentelivat. Niitä oli yhdeksän eloonjääneen päätä. Joskus he näkivät vilaukselta huitovia käsivarsia ja kuulivat avunhuutoja.
Jotkut loittonivat kiireesti moottoriveneen lähettyviltä, mutta neljä ui kohti, ja kaksi näistä neljästä oli sen saavuttamaisillaan.
Äkkiä tekivät François ja Stéphane kumpikin saman liikkeen, pyssymiehen liikkeen, kun kivääri nostetaan olkaa vasten.
Sitten leimahti kaksi liekkiä, mutta kuului vain yksi pamaus. Kahden uijan päät katosivat.