"Voi niitä julmureita!" änkytti Véronique painuen polvilleen ihan hervottomana.
Hänen vieressään alkoi Honorine kirkua: "François!… François…!"
Ääni oli liian heikko kuuluakseen merelle vastatuuleen.
"Farnçois… Stéphane…!"
Ja sitten hän juoksi huoneen poikki ja meni käytävään etsiäkseen jotakin. Palattuaan ikkunan luo hän hihkui yhä:
"François! François! Kuule…"
Hän oli vihdoin löytänyt merkinanto-torvensa. Mutta kohotettuaan sen huulilleen hän ei voinut siitä puhaltaa muuta kuin heikkoja soraääniä.
"Kirottua!" änkytti hän heittäen simpukankuoren kädestään. "Voimani ovat lopussa… François! François!"
Hän oli kauhea nähdä, tukka epäjärjestyksessä ja kuumeen hiki valumassa kasvoille. Véronique rukoili häntä:
"Honorine, malttakaa!"