Oikeanpuolisen osan, melkoista tärkeämmän, täytti piirustus, veripunainen piirustus, joka antoi koko sivulle myötäliitettyine selityssarekkeineen kirjanlehden tai pikemmin kirjan sivulta tehdyn jäljennöksen muodon — jostakin isosta vanhasta kuvakirjasta otetun, missä aiheita oli käsitelty hiukan alkuperäisesti ja taiteellisia sääntöjä laisinkaan tuntematta.
Siinä oli neljä naista ristillä.
Kolme niistä oli taempana, yhä etäämmällä, ja ne näyttivät sitä mukaa toinen toistaan pienemmiltä. Ne olivat bretagnelaisessa puvussa, ja päähineetkin olivat bretagnelaisia, mutta erikoista paikallista kuosia, jonka omituisuutena oli ennen kaikkea iso musta solmu elsassitarten solmujen tapaan kahtaalle häilyvin siivin. Ja sivun keskellä oli se kaamea kuvio, josta Véronique ei voinut hellittää säikähtynyttä katsettaan. Siinä oli kookkain risti, puunrunko, jonka alemmat oksat oli karsittu ja jota pitkin riippuivat naisen käsivarret, toinen oikealla, toinen vasemmalla.
Käsiä ja jalkoja ei oltu naulattu kiinni, vaan ne oli sidottu köysillä, jotka oli kierretty olkapäihin asti ja yhdistettyjen jalkojen yli vyötäisille. Bretagnelaisen puvun asemesta oli uhrilla eräänlainen maahan ulottuva hikiliina, joka ikäänkuin pitensi kärsimyksen riuduttaman ruumiin kapeata vartaloa.
Kasvojen ilme oli sydäntävihlova, alistuvan tuskan ja surumielisen sulon ilme. Ja ne olivat tosiaankin Véroniquen kasvot. Sellaiselta hän oli näyttänyt varsinkin kaksikymmenvuotiaana, ja sellaisena Véronique muisti nähneensä itsensä synkkinä hetkinä, jolloin kuvastimesta katselee toivottomia silmiään ja valuvia kyyneleitänsä.
Ja pään ympärillä aaltoili sama tuuhea tukka, valuen vyötäisille asti samanlaisissa poimuissa.
Ja yläpuolella kirjoitus: V. d'H.
Véronique jäi pitkäksi aikaa mietteisiinsä, tutkien menneisyyttä ja koettaen yhdistää nykyisyyttä nuoruutensa muistelmiin. Mutta hän ei keksinyt mitään selitystä. Hänen lukemissaan sanoissa, näkemässään piirroksessa, kaikessa tuossa ei ollut mitään käsitettävää, ei mitään sellaista, mikä olisi voinut hänelle tarjota pienintäkään vihjausta.
Hän tarkasteli paperia vielä moneen kertaan. Sitten hän hitaasti ja yhä sitä ajatellen repi sen pieniksi palasiksi, jotka tuuli sai viedä mukanaan. Kun viimeinenkin palanen oli lentänyt hänen kädestään, oli hänen päätöksensä tehty. Hän työnsi ruumiin entiseen asentoon, sulki oven ja lähti nopeasti kävelemään kylää kohti, mennäkseen ilmoittamaan viranomaisille, jotta ne voisivat heti ryhtyä tarpeellisiin toimiin.
Mutta kun hän tuntia myöhemmin palasi Faouëtin kunnallislautakunnan esimiehen, kyläpoliisin ja useiden uteliaitten kanssa, joiden mieliä hänen merkillinen tiedonantonsa oli kiihoittanut, oli hökkeli tyhjä.