Ei siinä kaikki. Ei käy päinsä, että tämä naisenryöstö tulee tunnetuksi. Täytyy katkaista etsiskelyt, arvailut ja toiveetkin: neiti de Saint-Véran on katsottava kuolleeksi. Toimitetaan tekomurha, sovitetaan todistuksia tutkimusten tielle. Rikos näyttää selvältä asialta. Olihan se odotettavissakin, senhän olivat hänen apurinsa ennustaneet ja toimeenpanneet johtajansa kuoleman kostaakseen, ja juuri siten — yhdistelmä on peräti nerokas — juuri siten houkutellaan yleisö sitä helpommin uskomaan johtaja kuolleeksi.
Mutta ei riitä otaksumien aikaansaaminen, ne täytyy myös todistaa. Lupin älyää ennakolta, että minä sekaannun asiaan. Minä tulen arvanneeksi, mikä oli juonena kappelin patsaissa. Minä joudun löytämään luolakammion. Luolakammio on silloin tyhjillään, ja hänen koko rakennelmansa luhistuu.
Luolakammio ei saa olla tyhjillään.
Samaten ei voida varmistua neiti de Saint-Véranin kuolemasta ennen kuin meri on heittänyt rannalle hänen ruumiinsa.
Meren pitää heittää rannalle neiti de Saint-Veronin ruumis.
Vaikeus on suunnaton. Kaksoiseste on voittamaton.
Niin, kaikille muille paitsi Lupinille...
Minä arvaan, mikä oli juonena kappelin patsaissa, minä löydän luolakammion. Laskeudun tuohon luolaan, missä Lupin on piileskellyt. Hänen ruumiinsa viruu siellä!
Jokainen, joka oli ajatellut Lupinin kuoleman mahdolliseksi, olisi nyt joutunut harhaan. Mutta minä en ollut sekunniksikaan pitänyt tätä mahdollisena (ensin vaistosta, sitten järkisyistä). Juoni oli siis hyödytön ja kaikki yhdistelmät turhia. Oivalsin heti, että rautakangen irroittama kivilohkare oli viekkaasti sovitettu putoamaan pienimmästäkin kolauksesta ja ehdottomasti musertamaan väärän Arsène Lupinin pään, jotta häntä ei mitenkään voitaisi todeta.
Uusi löytö. Puoli tuntia jälkeenpäin saan tietää, että neiti de Saint-Véranin ruumis on löydetty Dieppen rannasta... eli oikeastaan ruumis, joka katsotaan neiti de Saint-Véraniksi, koska sen käsivarressa on samanlainen rannerengas kuin hänenkin. Se on muuten ainoa todistus; ruumis on tuntemattomaksi rusentunut.