Oliko hän nähnyt heidät? Kenties. Ainakin häntä jokin häiritsi, sillä hän laski pyssynsä olalleen.
Beautrelet lyyhähti polvilleen puulaatikon taakse, johon oli istutettu lehtevä ruukkukasvi; hän ei hievahtanut paikaltaan, ja sydän hypähteli hänen rinnassaan.
Mies tyyntyi kuitenkin, kun kaikki pysyi hiljaisena. Hän laski aseensa alas. Mutta hänen kasvonsa pysyivät kääntyneinä puulaatikkoon päin.
Hirveitä minuutteja kului, kymmenen, viisitoista. Kuun säde oli hiipinyt sisälle eräästä porras-ikkunasta. Ja äkkiä huomasi Beautrelet, että se siirtyi vähitellen ja olisi viidentoista, ehkä kymmenenkin minuutin kuluttua hänen kohdallaan, paistaen suoraan hänen kasvoihinsa.
Hikipisarat kierähtelivät hänen kasvoiltaan hänen vapiseville käsilleen. Hänen tuskansa oli niin tukala, että hän oli vähällä nousta ja rynnätä pakoon... Mutta muistaessaan, että Valméras oli mukana, hän etsi tätä katseillaan ja ällistyi nähdessään eli oikeastaan uumoillessaan, että toinen ryömi pimeässä eteenpäin ruukkukasvien ja kuvapatsaiden suojassa. Hän ehti jo portaiden alapäähän, muutaman askeleen päähän miehestä.
Mitä aikoo hän tehdä? Pujahtaako miehen ohitse? Yksinäänkö yrittää vangin vapauttamista? Mutta voiko hän sivuuttaa vartijaa?
Beautrelet ei enää nähnyt häntä, ja hän tunsi, että jotakin tapahtuisi, jotakin mitä itse hiljaisuuskin tuntui aavistelevan, sillä se oli käynyt vielä syvemmäksi ja kaameammaksi.
Äkkiä ponnahti varjo miehen kimppuun, lamppu sammui, kuului kamppailun jytyä... Beautrelet hyökkäsi paikalle. Miehet kieriskelivät permannolla. Hän yritti tunkeutua esille. Mutta silloin hän kuuli voihkivan huoahduksen, ja toinen taistelijoista nousi ylös, tarttuen hänen käsivarteensa.
"Pian... eteenpäin!"
Puhuja oli Valméras.