Beautrelet tahtoi, että hänen isänsä ennen Savoijin vuoristoon palaamistansa levähtäisi moniaita kuukausia päiväpaisteisilla seuduilla, ja vei itse sekä hänet että neiti de Saint-Véranin Nizzan tienoolle, minne kreivi de Gesvres niinikään oli tyttärinensä talveksi asettunut. Kaksi päivää sen jälkeen saapui Valméras äitinsä seurassa uusien ystäviensä luokse, ja he muodostivat siten pikku siirtokunnan Gesvresin huvilan ympäristölle, yötä päivää vartionansa puoli tusinaa kreivin palkkaamaa miestä.
Lokakuun alussa piti Beautreletin jälleen ryhtyä keskeytyneihin lukuihinsa Pariisissa, valmistuakseen tutkintoihinsa. Ja päivät kuluivat nyt rauhallisesti ilman mainittavia tapahtumia. Mitä muuten saattoikaan tapahtua? Eikö sota ollut päättynyt?
Lupinillakin luultavasti oli sama tunne ja hänen oli kai täytynyt alistua kohtaloonsa, sillä eräänä päivänä putkahtivat jälleen ihmis-ilmoille hänen molemmat muut uhrinsa, Ganimard ja Sherlock Holmes. Heidän paluunsa elämään ei muuten ollut millään tavoin komea. Muuan ryysyjen kerääjä heidät löysi Orfèvres-laiturilta poliisiasemaa vastapäätä nukkumasta, köytettyinä.
Oltuaan viikon verran ihan puusta pudonneina saivat he kootuksi ajatuksiaan ja kertoivat — tai oikeastaan Ganimard kertoi, sillä Holmes jurotteli yrmeänä — että olivat huvijahti "Pääskysellä" tehneet matkan ympäri Afrikan, hauskan ja opettavaisen matkan, jolla he olivat saaneet esiintyä aivan vapaina, paitsi muutamina tunteina, jotka olivat viettäneet lastiruuman pohjalla, miehistön poikkeillessa ulkomaisiin satamiin.
He eivät ollenkaan muistaneet, millä tavoin olivat joutuneet Orfèvres-laiturille; he olivat luultavasti nukkuneet useita päiviä.
Heidän vapauttamisensa oli tappionsa tunnustamista. Lupin myönsi sen nyt kieräilemättä, tauottuaan taistelemasta.
Eräs tapaus muuten saattoi tappion vielä selkeämmäksi: Louis Valmérasin ja neiti de Saint-Véranin kihlautuminen. Olosuhteiden luoman tuttavallisen seurustelun tuloksena oli ollut molempien nuorten rakastuminen toisiinsa. Valmérasia viehätti Raymonden kaihomielinen sulous, ja tyttöön, joka oli saanut katkeria kokemuksia ja kaipasi suojelusta, tehosi suuresti se tarmokkuus, jolla toinen oli niin pontevasti auttanut hänen pelastumistaan.
Hääpäivää odoteltiin jonkun verran levottomasti. Eikö Lupin yrittäisi jälleen käydä hyökkäämään? Taipuisiko hän aivan säveästi menettämään rakastamansa naisen? Pari kolme kertaa nähtiin epäiltäviä olentoja hiipimässä huvilan lähettyvillä, jopa joutui Valméras eräänä iltana puolustautumaan joltakulta juopuneeksi tekeytyneeltä, joka laukaisi häntä kohti pistoolinsa, niin että luoti lävisti hänen hattunsa. Mutta vihkiminen tapahtui kuitenkin määrättynä päivänä ja hetkenä, ja Raymonde de Saint-Véranista tuli rouva Valméras.
Oli kuin itse kohtalo olisi käynyt Beautreletin puolelle ja varmentanut voitonsanoman. Koko suuri yleisö tajusi sen selvästi, ja hänen ihailijainsa keskuudessa heräsi nyt ajatus panna toimeen loistavat kemut, joilla vietettäisiin hänen voittoansa ja Lupinin tuhoa. Mainio ajatus, ja se otettiinkin vastaan yleisellä innostuksella. Kahdessa viikossa ilmoittausi kolmesataa osanottajaa. Erikseen kutsuttiin juhlaan kaksi oppilasta kaikkien Pariisin lyseoiden seitsemänneltä luokalta. Sanomalehdistö viritteli kiitosvirsiä. Ja kemuista koitui mitä pitikin: kirkastusjuhla.