Mutta yksinkertainen ja miellyttävä kirkastus, koska Beautrelet oli sen sankari. Hänen pelkkä läsnäolonsa antoi juhlalle oikean leiman. Hän osoittausi vaatimattomaksi kuten tavallista, hiukan hämmästellen ylenpalttisia hyvä-huutoja, hiukan häpeillen ylellisiä ylistyspuheita, joissa hänet väitettiin maailmankuuluja poliiseja etevämmäksi... hiukan häpeillen, mutta myöskin suurta liikutusta tuntien.
Sen lausui hän julki pienessä puheessa, joka viehätti kaikkia ja jossa esiintyi pelkkää katsomistakin punastelevan pojan ujous. Hän puhui ilostaan ja ylpeydestään. Ja niin järkevä ja maltillinen kuin olikin, koki hän nyt kuitenkin ikuisesti unohtumatonta hurmaannusta. Hän hymyili ystävilleen, lyseotovereilleen, Valmérasille, joka oli vasiten saapunut ilmaisemaan hänelle ihailuansa, kreivi de Gesvresille ja isälleen.
Hänen puheensa lähetessä loppuaan ja hänen vielä seisoessaan lasi kädessä kuului salin alapäästä sorinaa ja siellä näkyi joku seuhtovan sanomalehti hyppysissään. Tuli taas hiljaista, rauhanhäiritsijä istuutui jälleen, mutta uteliaisuus levisi pitkin pöytää, sanomalehti kulki kädestä käteen, ja aina kuului huudahdus, kun joku vieraista vilkaisi osoitetulle sivulle.
"Lukekaa se ääneen!" huudettiin vastapäiseltä puolelta.
Kunniavieraan pöydässä nousi joku seisomaan. Beautrelet vanhempi läksi noutamaan lehden ja ojensi sen pojalleen.
"Lukekaa! lukekaa!" huudeltiin vielä kovemmin.
Ja toiset hokivat:
"Kuulkaa! Hän aikoo lukea... kuulkaa!"
Beautrelet seisoi kasvot yleisöön päin ja haki isänsä antamasta sanomalehdestä kirjoitusta, joka oli herättänyt moista hälinää. Nähtyään sinisellä kynällä alleviivatun otsakkeen kohotti hän kätensä pyytääkseen hiljaisuutta, ja luki äänellä, jota mielenliikutus muutteli yhä enemmän ja enemmän, sikäli kuin hämmästyttävät paljastukset tekivät tyhjiksi kaikki hänen ponnistuksensa, kumosivat hänen käsityksensä Aiguille creusesta ja osoittivat, kuinka hyödytön oli ollut hänen taistelunsa Arsène Lupinia vastaan:
"Akatemian jäsenen t:ri Massibanin avoin kirje.
Herra toimittaja!
Maaliskuun 17 p:nä 1679 ilmestyi aivan pienoinen kirjanen nimeltä:
'ONTON NEULAN SALAISUUS.
Koko totuus paljastettu ensi kerran. Minun itseni painattama satana kappaleena hovin tiedoksi.'
Saman päivän aamuna kello yhdeksän alkoi tekijä, aivan nuori, hyvin puettu mies, jonka nimeä kukaan ei tiedä, jakaa lehtistään hovin etevimmille henkilöille. Kello kymmenen, hänen käytyään neljän henkilön luona, hänet vangitsi eräs kaartin kapteeni ja vei kuninkaan yksityishuoneeseen, sitten heti lähtien etsimään noita neljää jaettua kappaletta. Kun kaikki sata kappaletta oli jälleen saatu kokoon, laskettiin ne huolellisesti, niputettiin ja todettiin, jonka jälkeen kuningas itse viskasi ne tuleen, jättäen niistä vain yhden itselleen.
Sitten hän antoi kaartin kapteenille käskyn luovuttaa kirjasen tekijä herra de Saint-Marsille; tämä taasen sulki vankinsa ensin Pigneroliin, sitten Sainte-Marguerite-saaren linnoitukseen. Tuo mies ei nähtävästi ole ollut kukaan muu kuin kuuluisa Rautanaamio.
Ja totuus — tai ainakin osa totuutta — ei olisi konsanaan tullut tietoon, ellei saapuvilla ollut kaartin kapteeni olisi, kuninkaan kääntäessä hänelle selkänsä, voittamatonta kiusausta tuntien vikkelästi siepannut liekeistä toista kappaletta, ennenkuin tuli oli sitä saavuttanut.
Kuusi kuukautta senjälkeen löydettiin kapteenin ruumis Gaillonin ja Nantesin väliseltä valtamaantieltä. Murhaajat olivat riistäneet häneltä kaikki vaatteet, mutta unohtaneet hänen oikeaan saappaaseensa jalokiven, kuten sitten havaittiin, mitä puhtaimman ja hyvinkin kallisarvoisen timantin.
Hänen papereistaan löytyi eräs käsinkirjoitettu muistiinpano. Siinä ei puhuta liekeistä pelastuneesta kirjasesta, vaan selostetaan sen ensimmäiset luvut. Kysymyksessä on salaisuus, joka oli Englannin kuninkaitten tiedossa, mutta hävisi heiltä hupelon Henrik IV:n kruunun joutuessa Yorkin herttualle. Sen ilmaisi Ranskan kuninkaalle Kaarlo VII:lle Jeanne d'Arc; nyt se joutui valtiosalaisuudeksi, se siirtyi hallitsijalta hallitsijalle, kirjeen kautta, joka aina sinetittiin uudelleen ja löydettiin kunkin kuninkaan kuolinvuoteelta, osoitteenansa: 'Ranskan kuninkaalle.'
Salaisuus koski, kertoen sen säilytyspaikan, suunnatonta kuningasten omistamaa, vuosisatojen kuluessa yhä karttunutta aarretta.
Sataneljätoista vuotta myöhemmin vei Ludvig XVI Templessä vankina ollessaan erään kuninkaallisen perheen upseerivartioon kuuluvan upseerin hiukan syrjään ja virkkoi hänelle:
'Monsieur, eikö teillä ollut esi-isäni, suuren kuninkaan väessä joku sukulainen kapteenina?'
'Kyllä, sire.'
'Vai niin. Olisiko teissä miestä... olisiko teissä miestä'...
Hän epäröitsi. Upseeri täydensi lauseen:
'Olla kavaltamatta teitä? Oh, sire'...
'No, kuulkaahan.'
Hän otti taskustaan pienen kirjasen ja repäisi sen loppulehdistä erään irti. Mutta hän katui:
'Ei, parasta on, että annan siitä jäljennöksen'...
Hän otti ison paperiarkin ja repi siitä itselleen pienen suunnikkaan muotoisen kaistaleen, jolle jäljensi viisi riviä pisteitä, kirjaimia ja merkkejä painetulta lehdeltä. Poltettuaan jälkimmäisen hän taittoi kirjoittamansa paperin neljään osaan, sinetitsi sen punaisella lakalla ja antoi upseerille.
'Monsieur, antakaa tämä kuolemani jälkeen kuningattarelle ja sanokaa hänelle: Kuninkaalta, Madame... Teidän Majesteetillenne ja hänen pojalleen... Jollei hän ymmärrä'...
'Jollei hän ymmärrä'...
'Niin huomauttakaa: Se koskee salaisuutta... Neulan salaisuutta... Silloin kuningatar ymmärtää.'
Sen sanottuaan hän heitti kirjasensa liedessä roihuavaan tuleen.
Tammikuun 21 p:nä hän astui mestauslavalle.
Upseeri sai vasta kahden kuukauden kuluttua, kuningattaren tultua sillävälin siirretyksi la Conciergerie-vankilaan, hänelle uskotun tehtävän toimitetuksi. Vihdoinkin onnistui hänen monien juonien kautta eräänä päivänä päästä Marie Antoinetten puheille.
Hän virkkoi tälle niin hiljaisesti, että toinen tuskin kuuli:
'Kuningas-vainajalta, madame, teidän majesteetillenne ja hänen pojalleen.'
Ja hän ojensi sinetöidyn kirjeen kuningattarelle.
Kuningatar vilkaisi, saattoivatko vartijat häntä nähdä, särki sinetin, näytti kummastuvan havaitessaan käsittämättömät rivit, mutta sitten äkkiä käsittävän.
Hän hymyili katkerasti, ja upseeri kuuli sanat:
'Miksi niin myöhään?'
Hän epäröitsi. Minne kätkeä tuo vaarallinen paperi? Lopulta hän avasi rukouskirjansa ja sujautti paperin jonkunlaiseen kannen ja sitä peittävän pergamentin välissä olevaan salalokeroon.
'Miksi niin myöhään?' oli hän sanonut.
On todellakin luultavaa, että tuo paperi, jos se olisi voinut hänet pelastaa, saapui liian myöhään, sillä seuraavassa lokakuussa nousi kuningatar Marie Antoinette vuorostaan mestauslavalle.
Sukunsa papereita selaillessaan löysi yllämainittu upseeri sittemmin isoisänsä isän muistiinpanon. Siitä hetkestä alkaen hänellä oli yksi ainoa ajatus, uhrata kaikki joutohetkensä tuon oudon ongelman selvittämiseen. Hän luki kaikki latinankieliset teokset, selaili kaikki Ranskan ja naapurimaiden kronikat, hankki pääsyn luostareihin, otti selon tilikirjoista, kirkonkirjoista, valtiollisista sopimuksista, ja löysikin useita eri aikakausille hajautuneita mainitsemisia asiasta.
Caesarin 'Gallialaissodan muistelmien' III kirjassa kerrotaan, että sitten kun G. Titullus Sabinus oli voittanut Viridovixin, vietiin kaleettien päällikkö Caesarin eteen ja lunasti vapautensa ilmaisemalla Neulan salaisuuden...
Saint-Clair-sur-Eptessä Kaarlo Tyhmän ja Pohjan raakalaisten päällikön Rolfin välillä solmitusta rauhasta laadittu sopimuskirja luettelee Rolfin kaikki arvonimet, niissä: 'Neulan salaisuuden haltija'.
'Saksilaiskronikka' (Gibsonin laitos, siv. 134) kertoo Wilhelm Valloittajasta, että hänen lipputankonsa päättyi terävään, lävistettyyn, neulan muotoiseen kärkeen...
Eräässä kovin hämärässä lausunnossaan tunnustaa kuulusteltaessa Jeanne d'Arc, että hänellä on suuri salaisuus ilmaistavana Ranskan kuninkaalle. Siihen hänen tuomarinsa vastaavat: 'Niin, kyllä tiedämme, mistä on kysymys, ja siksi kuoletkin, Jeanne.'
'Par la vertu de l'Aiguille', kirosi joskus kepuli kuningas Henrik IV.
Kun Frans I piti puheen Hâvrea arvohenkilöille vuonna 1520, lausui hän seuraavat sanat, jotka porvari Honfleur merkitsi muistikirjaansa: 'Ranskan kuninkailla on salaisuuksia, jotka useasti määräävät tapausten kulun ja kaupunkien kohtalot.'
— — —
Kaikki nuo seikat, herra toimittaja, sekä kertomuksen Rautanaamiosta, kaartin kapteenista ja hänen pojanpoikansa pojasta olen tänään löytänyt eräästä juuri tuon samaisen pojanpojan pojan kyhäämästä kirjasesta, joka on julkaistu kesäkuussa 1815, ihan Waterloon taistelun edellä tai jälkeen eli toisin sanoen sellaisena kumousaikana, että julkaisu luonnollisesti jäi huomaamatta.
Mitä merkitsee tämä kirjanen? Ei mitään, sanottiin, eihän mokomaan ole vähääkään uskomista. Sen käsityksen minäkin ensiksi sain; mutta kuinka ällistyinkään, kun avatessani Caesarin gallialaissodan muistelmat mainitun luvun kohdalta löysin kirjasessa mainitun lauseen! Saman vahvistuksen sain Saint-Clair-sur-Epten rauhan sopimuskirjasta, saksilaiskronikasta, Jeanne d'Arcin jutusta, sanalla sanoen kaikesta, mitä olen tähän mennessä ehtinyt tarkistaa.
Lopuksi kertoo v:n 1815 lentokirjasen tekijä vielä varsin tärkeän tiedon. Ollessaan Espanjan sodan aikana Napoleonin armeijassa upseerina hän eräänä iltana ratsunsa suistuttua maahan pyrki erääseen linnaan, missä hänet otti vastaan muuan iäkäs Ludvig XV:n ratsuväen kenraali.
Ja vähin erin hän vanhuksen keralla pakinoidessaan sai tietää, että tämä Creuse-joen varrella sijaitseva linna oli nimeltään L'Aiguille, että sen oli rakennuttanut ja ristinnyt Ludvig XIV ja että se suuren kuninkaan käskystä oli koristettu pikku torneilla, joiden keskessä kohosi neulaa esittävä huippu. Linna on rakennettu vuonna 1680.
1680! Vuosi jälkeen kirjasen painatuksen ja Rautanaamion vangitsemisen! Kaikki on selvää: Ludvig XIV rakennutti ja nimitti salaisuuden ilmitulon varalle linnan antaakseen uteliaille tuon vanhan salaisuuden uuden selityksen. L'Aiguille creuse? Suippotorninen Creusen varrella sijaitseva kuninkaanlinna. Silloin kuviteltiin heti tietyksi arvoituksen ratkaisu, ja tutkimukset taukosivat.
Laskelma oli oikea, koskapa enemmän kuin kaksi sataa vuotta myöhemmin herra Beautrelet on siihen paulaan tarttunut. Ja tämänpä vuoksi, herra toimittaja, ryhdyin tämän kirjeen laatimiseen. Jos Arsène Lupin on Anfredin nimellä vuokrannut hra Valmérasilta Aiguillen linnan Creusen varrelta, jos hän on sinne sijoittanut kaksi vankiansa siinä mielessä, että herra Beautreletin välttämättömät etsiskelyt lopulta onnistuisivat, niin on hän tarvitsemansa rauhan vuoksi virittänyt herra Beautreletille ihan täsmälleen tuon niin sanoaksemme Ludvig XIV:n historiallisen ansan.
Ja tämän tajutessamme on epäämättömänä johtopäätöksenä, että hän, Lupin, pelkällä älynsä terävyydellä, tuntematta muita tosiseikkoja kuin ne, jotka mekin tunnemme, on todella erinomaisen neronsa taikavoimalla saanut selvitetyksi tuon käsittämättömän salakirjoituksen ja tuntee nyt Ranskan hallitsijain viimeisenä perillisenä Aiguille creusen kuninkaallisen salaisuuden."