Siihen päättyi sanomalehtikirjoitus. Mutta jo moniaan minuutin ajan, siitä asti kun Aiguillen linna tuli puheeksi, ei Beautrelet enää ollut lukijana. Tappionsa tajuten, nöyryytyksensä nujertamana hän oli pudottanut sanomalehden ja vaipunut tuolilleen kasvot käsien peitossa.
Jännityksestä huohottaen tuota uskomatonta juttua kuunnellessaan olivat juhlavieraat vähitellen lähestyneet ja tunkeilivat nyt hänen ympärillään.
Odotettiin kuumeisella kiihkolla, mitä hän lausuisi, mitä vastaväitteitä hän tekisi.
Hän ei hievahtanutkaan.
Lempeällä väkivallalla erotti Valméras hänen kätensä ja nosti ylös hänen päänsä.
Isidore Beautrelet itki.
[SEITSEMÄS LUKU]
Kello on neljä aamulla. Isidore ei ole palannut lyseoon. Hän ei aiokaan palata sinne ennen kuin hänen Lupinille julistamansa säälimätön sota päättyy. Sen on hän itsekseen vannonut, ystävien viedessä hänet mukanaan masentuneena ja murheellisena.
Mieletön vala! Järjetön sota! Mitä voi hän saada aikaan, tämä yksinäinen ja aseeton poika, tuota tarmon ja voiman ilmiötä vastaan?