Miten päästä hänen kimppuunsa? Hän on luoksepääsemätön. Mihin haavoittaa häntä? Hän on koskematon.
Kello neljä aamulla... Isidore on jälleen käyttänyt luokkatoverinsa vieraanvaraisuutta. Hän seisoo huoneessaan uunin edessä, kyynärpäät sen marmorisella reunustalla, tukien leukaansa käsillään ja katsellen itseään kuvastimesta.
Hän ei enää itke, hän ei tahdo itkeä tai vääntelehtiä vuoteellaan tai raivota epätoivon vimmassa, kuten on tehnyt kahden tunnin ajan. Hän tahtoo pohtia, pohtia ja ymmärtää.
Eikä hän siirrä katsettansa kuvastimessa heijastuvista silmistään, ikäänkuin toivoen saavansa ajatusvoimansa kaksinkertaiseksi silmäilemällä mietiskelevää kuvaistansa — ikäänkuin toivoen tuosta olennosta löytävänsä sen arvaamattoman ratkaisun, jota ei omasta itsestään löydä.
Kello kuuteen asti seisoo hän noin, ja kaikista yksityispiirteistä irroitettuna, jotka tuottavat sekavuutta ja hämäryyttä, esiintyy kysymys vähitellen hänen tajunnalleen aivan selkeänä ja mutkattomana, kuin laskutieteellinen esimerkki.
Niin, hän on erehtynyt. Hän on väärin tulkinnut salakirjoituksen. Sana aiguille ei tarkoita Creusen varrella olevaa linnaa. Eikä demoiselles-sanaa voida sovelluttaa neiti de Saint-Véraniin ja hänen orpanaansa, koskapa kirjelmän teksti on vuosisatoja vanha.
Kaikki tuo on tehtävä uudestaan.
Miten?
Yksi ainoa todistelun pohja olisi epäämätön: Ludvig XIV:n aikana julkaistu kirjanen. Mutta oletetun Rautanaamion painattamista sadasta kappaleesta säästyi liekeistä ainoastaan kaksi. Toisen sieppasi kaartin kapteeni, ja se oli hukassa. Toinen oli Ludvig XIV:n tallessa, siirtyi Ludvig XV:lle, ja Ludvig XVI sen poltti. Mutta jäihän jäljennös sen tärkeimmästä sivusta, siitä joka sisälsi ongelman ratkaisun tai ainakin salakirjoituksen avaimen; sen sai Marie Antoinette ja kätki rukouskirjansa kansiin.
Minne oli se paperi joutunut? Sitäkö oli Beautrelet pidellyt käsissään ja Lupin toimittanut sihteeri Brédouxin häneltä riistämään? Vai oliko se vielä Marie Antoinetten rukouskirjassa?