"Tämä ei voi olla todeksi tarkoitettua... tämä on pilaa... kenellä voisi olla etua...?"
"Mahdollisesti Arsène Lupinilla", huomautti Massiban.
Beautrelet antoi hänelle merkin vaieta. Hän luonnollisesti tiesi vihollisen taas olevan kärkkymässä, ketteränä ja kaikkeen valmiina, ja juuri sen vuoksi hän tahtoi houkutella rouva de Villemonilta nuo tärkeät, kauan odotetut sanat ja heti paikalla, silmänräpäystäkään menettämättä.
"Minä rukoilen teitä, hyvä rouva, rauhoittukaa... olemmehan kaikki saapuvilla... ei ole minkäänlaista vaaraa..."
Puhuisiko tuo? Hän uskoi niin, toivoi niin. Toinen sopersi joitakuita sanoja. Mutta taas avautui ovi. Tällä kertaa saapui lapsenhoitajatar. Hän näytti joutuneen suunniltaan.
"Nuori herra Georges... armollinen rouva... Georges..."
Äiti saavutti heti kaikki kykynsä. Erehtymättömän vaiston ajamana hän kiiti kaikkien edellä alas portaita, pylväikön läpi pengermälle. Siellä makasi puutarhasohvalla pikku Georges liikkumattomana.
"Mutta hänhän nukkuu!..."
"Hän vaipui uneen ihan äkkiä, armollinen rouva", selitti lapsenhoitajatar. "Koetin estää häntä nukkumasta, kantaa hänet kamariinsa. Mutta hän oli jo unessa, ja hänen kätensä... hänen kätensä olivat kylmät..."
"Kylmät!" sopersi hänen äitinsä. "Niin, se on totta... oih, hyvä Jumala! Herätköön hän!"