Beautrelet sujautti kätensä housuntaskuun, tarttui revolveriinsa, viritti hanan etusormellaan, veti aseen nopeasti esille ja ampui Massibania.
Massiban oli ennakolta, ikäänkuin olisi pitänyt nuoren miehen liikkeitä silmällä, heittäytynyt syrjään, joten laukaus ei osunut. Mutta Beautrelet hyökkäsi hänen kimppuunsa ja huusi palvelijoille:
"Tänne! Hän on Lupin..."
Töytäyksen voimasta oli Massiban kuukertunut taaksepäin juurituolille.
Seitsemän, kahdeksan sekunnin kuluttua hän nousi, jättäen Beautreletin pökerryksiin, puolittain tukehtuneeksi, ja pidellen nuoren miehen revolveria kädessään.
"Kas niin... hyvä... älähän liikahda... nyt olet vahingoton pari kolme minuuttia... et enempää... Mutta hitaastipa tunsit minut... Olenko niin oivallisesti naamioinut itseni Massibaniksi?"
Hän ojentausi suoraksi, ja seistessään siinä rintakehä laajenneena ja ryhti pelottavana nauroi hän pilkallisesti, silmäillessään kolmea tyrmistynyttä palvelijaa ja ymmälle joutunutta paroonia.
"Isidore, teitpä yhden virheen. Ellet olisi heille sanonut, että minä olin Lupin, niin he olisivat heittäytyneet niskaani. Ne ovat isoja, vantteria miehiä, ja miten olisi minun käynyt? Neljä yhtä vastaan!"
Hän lähestyi heitä:
"No, pojat, älkää pelästykö... en minä teille pahaa tee... otatteko ehkä pastillin? se virkistää. Ahaa! sinä siinä, annappas minulle pois satamarkkaseni. Kyllä minä sinut vintiön tunnen. Sinulle minä äsken maksoin kirjeen antamisesta rouvallesi... Pian nyt, lurjus..."