Hän otti palvelijan ojentaman setelin ja repi sen silpuksi.
"Kavaltajan raha... se polttaa sormiani."
Hän kohotti hattuaan ja kumarsi hyvin syvään rouva de Villemonille:
"Annattehan minulle anteeksi, hyvä rouva? Elämän sattumukset — eritoten minun elämäni — pakottavat useasti julmuuksiin, joita itse enimmin häpeilen. Mutta älkää olko levoton pojastanne, annoin hänelle vain pikku piston käsivarteen häntä kuulustellessamme. Tunnin kuluttua on kaikki ennallaan... Pyydän vielä kerran anteeksi. Mutta minun täytyi saada teidät vaikenemaan asiasta."
Hän kumarsi jälleen, kiitti parooni de Vélinesiä hänen herttaisesta vieraanvaraisuudestaan, otti keppinsä, sytytti savukkeen, tarjosi paroonillekin, kohotti hattuaan joka taholle ja huusi suojelevalla äänellä Beautreletille:
"Hyvästi, pojuseni!"
Sitten hän asteli tyynesti tiehensä, tuprautellen savua palvelijain kasvoihin...
Beautrelet odotti muutamia minuutteja. Rouva de Villemon oli tyyntynyt ja seisoi poikaansa katsellen. Beautrelet astui hänen luokseen aikoen vielä kerran pyytää häntä ilmaisemaan, mitä hän tiesi. Mutta hän tajusi, ettei rouva de Villemon nyt ikinä puhuisi, tapahtui mitä tahansa. Tämän äidin aivoihin oli Onton neulan salaisuus hautautunut yhtä syvälle kuin menneisyyden pimentoon peittyneenä. Silloin hän luopui ja lähti pois.
— — —
Kello oli puoli yksitoista. Juna lähtisi kymmenen minuuttia ennen kahtatoista. Hän asteli hitaasti pitkin puistokujaa ja poikkesi kulkemaan asemalle johtavaa tietä.