"No, mitä tuosta kaikesta sanot?"
Massiban, eli oikeastaan Lupin, se puikahti metsästä tien varrelta.
"Eikö luistanut hyvin? Eikö vanha toverisi ole nokkela nuorallatanssija? Olen varma siitä, että sinä olet aivan ymmällä ja kummastelet, onko olemassakaan ketään miekkosta nimeltä Massiban, akatemian jäsentä? Onpa hyvinkin. Saatpa hänet nähdäkin, jos olet kiltti. Mutta ensiksikin on minun annettava sinulle revolverisi takaisin... Katsot, vieläkö se on panostettu? On kuin onkin, poikaseni. Viisi luotia jälellä, ja yksi ainoa riittää lähettämään minut isäini luo... Vai niin, sinä pistätkin sen taskuusi?... No niin... enemmän pidän siitä kuin käytöksestäsi linnassa... karmiva oli äkillinen temppusi!... Mutta kun on nuori ja äkkiä huomaa — kuin salamana — joutuneensa taaskin tuon riivatun Lupinin jutkauttamaksi, tämän seistessä ihan vastapäätä, kolmen askeleen päässä... niin sitä ampuu, präiskis!... En minä siitä sen enempää... Sen todistan tarjoamalla sinulle nyt sijan autossani. Sopiiko?"
Hän pisti sormet suuhunsa ja vihelsi.
Vanhan Massibanin arvokkaan ulkonäön ja Lupinin veijarimaisen olemuksen vastakohta oli kovin hupainen. Beautrelet ei voinut olla nauramatta.
"Hän nauraa! Hän on nauranut!" huudahti Lupin ilosta hypähdellen. "Katsos, pojuseni, nauramisen lahja se sinulta puuttuu... Sinä olet hieman liian vakava ikäiseksesi... Sinä olet hyvin kiltti ja hupainen, sinun viaton ja teeskentelemätön luonnollisuutesi on ihastuttava, mutta sinä et ymmärrä nauramisen taitoa."
Hän asettui hänen eteensä.
"Lyön vetoa siitä, että saan sinut vielä itkemäänkin. Tiedätkös, kuinka olen tullut seuranneeksi sinun tutkimuksiasi? Kuinka sain tietää Massibanin sinulle lähettämän kirjeen sisällön, ja että hän oli sopinut tapaavansa sinut Vélinesin linnassa tänä aamuna? Sen ystäväsi lörpöttelyn kautta, jonka luona asuit... Sinä luotat tuohon epattoon, joka lörpöttelee heti kaikki pikku ystävättärelleen... Ja hänen pikku ystävättärellään ei ole mitään salaisuuksia Lupinille. Mitä sanoinkaan sinulle? Näytät kovin omituiselta... saat kyyneleitä silmiisi... suret uskotonta ystävääsi, eikö niin?... Olet todellakin ihastuttava, pienokaiseni... melkeinpä syleilisin sinua. Sinulla on verraton tapa hämmästellä. Muistuu aina mieleeni tuo ilta Gaillonissa, jolloin kysyit neuvoa minulta... Niin juuri, vanha notaari olin minä... Mutta naurahan toki, lapsoseni!... Sanon vielä kerran, sinä et ymmärrä nauramisen taitoa. Sinulta puuttuu... kuinka lausuisinkaan ajatukseni?... sinulta puuttuu 'välitöntä'. Minä olen 'välitöntä'."
Auton huohotusta kuului läheltä.
Lupin tarttui ripeästi Beautreletin käsivarteen ja sanoi kylmästi, katsoen häntä silmiin: