"Sinä pysyt rauhallisena nyt, niinhän? Huomaathan, ettei tässä mikään auta. Miksi siis kuluttaisit voimiasi ja haaskaisit aikaa? Rosvoja on maailmassa yllinkyllin... Juokse niiden perässä, mutta anna minun olla... muutoin... Onhan se sovittua, vai mitä?"
Hän pudisteli toista hiukan, kuin antaakseen tahdollensa painoa. Sitten hän purskahti nauruun.
"Olenpa hupakko! Sinäkö jättäisit minut rauhaan? Ei, sinä et ole niitä, jotka taipuvat... En todellakaan tiedä, mikä estää minua... kädenkäänteellä olisit sinä sidottu ja kapuloitu... ja parin tunnin kuluttua istuisit korjuussa useaksi kuukaudeksi... Ja silloin minä voisin liikkua täydessä turvassa, vetäytyä siihen rauhalliseen tyyssijaan, jonka minulle ovat valmistaneet esi-isäni, Ranskan kuninkaat, nauttien niistä aarteista, joita he ystävällisesti ovat minulle kasailleet... Mutta on tietenkin tähtiin kirjoitettu, että minun pitää käyttäytyä kuin epäkäytännöllinen hupelo... Jokaisella on omat heikkoutensa... ja minulla se on leppeys sinua kohtaan... Ja sitäpaitsi, sinä et ole vielä voittanut. Monet tuulet ovat puhaltaneet, ennen kuin sinä saavutat tuon neulan. Pahus vieköön, minäkin, Lupin, tarvitsin kymmenen päivää... sinulta se silloin hyvinkin vie kymmenen vuotta. Onhan sinun ja minun välillä sentään suuri ero."
Auto ajoi nyt kohdalle, suunnattoman suuri umpinainen vaunu. Ovea avattaessa Beautreletilta pääsi huudahdus. Vaunuissa oli jo yksi mies, ja se oli Lupin tai oikeastaan Massiban.
Hän purskahti nauruun, sillä nyt ymmärsi hän äkkiä. Lupin virkkoi hänelle:
"Ei sinun tarvitse iloasi hillitä, hän nukkuu sikeästi. Lupasinhan sinulle, että saisit nähdä hänet. Nyt kai ymmärrät tapausten menon? Puolenyön aikaan kuulin teidän sopineen tapaamisestanne linnassa. Kello seitsemän aamulla olin minä paikalla. Massibanin saapuessa tarvitsi vain siepata hänet ja antaa hänelle pieni pisto... siinä koko homma! Nuku, ukkoseni, nuku... asetamme sinut tiepuoleen... noin... mainiota... auringon paisteeseen, jotta et vilustu. Oivallista... ja hattu vielä käteen... 'antakaa ukolle pikku ropo!' Vai niin, sinä vanha kelpo Massiban, vai sekaannut sinä Arsène Lupinin asioihin!..."
Oli tosiaankin sanomattoman lystikästä nähdä molemmat Massibanit vastakkain, toinen unessa ja päätänsä huojutellen, toinen totisena ja kunnioittavaa kohteliaisuutta tulvillaan.
"Armahtakaa köyhää sokeata... Kas tässä, Massiban, saat kaksi souta ja käyntikorttini... Ja nyt eteenpäin, pojat, ja nelinkertaista vauhtia! Ymmärräthän, ajaja, 120 kilometriä tunnissa. Astu sisään, Isidore. Tänään on akatemiassa täysistunto, ja Massibanilla on määränä pitää esitelmä kello puoli neljältä... en tiedä mistä aineesta. No niin, hän pitää pikku esitelmänsä. Minä esitän heille oikein todellisen Massibanin, todellisemman kuin oikea Massiban, sekä omat mielipiteeni paalurakennuskauden kirjoituksista. Kun kerran olen akatemian jäsen, niin —! Nopeammin, ajaja, tämä on vasta 115... Pelkäätkö? Unohdat siis, että olet Lupinin matkassa? Ah, Isidore, ja on ihmisiä, jotka väittävät elämää yksitoikkoiseksi! Elämähän on jumalallista, pienokaiseni, jos vain tietää sen... ja minä sen tiedän... Etkö usko, että olisin voinut pakahtua ihastukseen äsken linnassa, kun sinä ja ukko Vélines loruilitte ja minä ikkunan vieressä repäisin lehdet tuosta historiallisesta kirjasta! Ja sitten, kun sinä kuulustelit rouva de Villemonia Ontosta neulasta! Puhuisiko hän? Kyllä, hän puhuu... ei, hän ei puhuisi... kyllä... ei... kylmät väreet karmivat pintaani... Jos hän puhuisi, niin saisin aloittaa koko elämäni uudelleen, koko rakennus luhistuisi... Ehtisikö palvelija ajoissa? Kyllä... ei... kas tuossa... Mutta Beautrelet paljastaa naamarini! Ei mitenkään! Hän ei ole kyllin tarkkanäköinen. Kyllä... ei... kas niin, nyt on kaikki hyvin... ei, eipä olekaan... hän tarkastelee minua... totisesti... nyt ottaa hän revolverinsa... Ah, mikä ihana hetki!... Sinä puhut liiaksi, Isidore... Emmekö jo nuku? Olen läpeensä väsynyt... hyvää yötä..."
Beautrelet katseli häntä. Hän näytti jo melkein nukkuvan. Nyt nukkui hän todellakin.
Auto suhisi eteenpäin kohti taivaanrantaa, joka yhä pakeni tieltä. Kaupunkeja, kyliä, peltoja, metsiä ei enää ollut olemassa, ainoastaan ääretön avaruus, joka aukeni ja sulkeutui takana...