Kauan katseli Beautrelet matkatoveriaan kiihkeän uteliaana ja kovin haluten nähdä tuon kaihtavan naamarin läpi hänen todellisiin kasvoihinsa. Ja hän harkitsi niitä asianhaaroja, jotka sulkivat heidät molemmat vierekkäin tuohon autoon.
Mutta hänkin oli väsynyt aamullisten mielenliikutusten ja pettymysten jälkeen ja vaipui uneen.
Kun hän heräsi, Lupin istui ja luki. Beautrelet kumartui katsomaan kirjan nimeä. Se oli filosofi Senecan Kirjeet Luciliukselle.
[KAHDEKSAS LUKU]
"Pahus vieköön, minäkin, Lupin, tarvitsin kymmenen päivää... sinulta se silloin hyvinkin vie kymmenen vuotta!"
Tämä Lupinin lause vaikutti suuresti Beautreletin menettelyyn.
Lupin oli pohjaltaan hyvin tyyni ja aina itsensä hillitsevä, mutta hänelläkin oli toisinaan ylvästelyn hetkiä, pikku innostumisen purkauksia, jotka olivat sekä teatterimaisia että luontevia; silloin hän tuli lasketelleeksi tunnustuksia ja varomattomia sanoja, joita Beautreletin tapainen nuorukainen voi käyttää hyväkseen.
Väärin tai oikein luuli Beautrelet tuossa lauseessa huomaavansa tahdottoman tunnustuksen. Hän teki järkevästi sen johtopäätöksen, että jos Lupin vertasi omia ja hänen ponnistelujaan Onton neulan salaisuuden paljastamiseksi, johtui se siitä, että heillä molemmilla oli samat mahdollisuudet päämäärän saavuttamiseen. Lupinillakaan ei siis ollut muita keinoja menestyäkseen, kuin mitä hänen vastustajallaankin oli. Mahdollisuudet olivat samat. Mutta vaikka heillä olikin samat mahdollisuudet, samat menestyksen toiveet, samat keinot, oli Lupin kuitenkin tarvinnut ainoastaan kymmenen päivää.
Mitkä olivat ne keinot, ne toiveet, ne mahdollisuudet? Ne rajoittuivat ehdottomasti sen 1815 ilmestyneen kirjasen tuntemiseen, jonka Lupin epäilemättä, kuten Massiban, oli sattumalta löytänyt ja jonka avulla hän oli saanut Marie Antoinetten rukouskirjasta löydetyksi tuon välttämättömän salakirjoituksen.