Mies ei todellakaan enää näyttänyt omistavan hänelle mitään huomiota. Hän sytytti piippunsa, tilasi kahvia ja konjakkia, poltteli ja siemaili.
Lopetettuaan murkinansa Beautrelet maksoi ja nousi tuoliltaan. Joukko väkeä astui sisälle juuri hänen aikoessaan lähteä, hänen täytyi seisahtua muutamaksi sekunniksi pöydän viereen, ja hän kuuli hevoskauppiaan sanovan matalalla äänellä:
"Hyvää päivää, herra Beautrelet."
Isidore ei epäröinyt. Hän istuutui miehen viereen ja vastasi:
"Niin, minä se olen... mutta te, kuka te olette? Kuinka saatoitte tuntea minut?"
"Se ei ollut vaikeata... ja kuitenkin olen ainoastaan nähnyt kuvanne sanomalehdistä. Mutta te olette niin kehnosti... miten sanoisinkaan kielellänne... niin kehnosti naamioitu."
Hän puhui aivan ilmeisesti ulkomaalaisena murtaen, ja Beautrelet luuli häntä tarkastellessaan huomaavansa, että hänkin oli naamioitu pysyäkseen tuntemattomana.
"Kuka te olette?" toisti hän.
Vieras hymyili.
"Ettekö tunne minua?"