"Se käy pitkälliseksi."
"Siitä viisi! Olen jättänyt kaikki hommani. Tämä on nyt ainoana tehtävänäni. Lupinin ja minun välillä on taistelu... taistelu elämästä ja kuolemasta."
Hän lausui nämä sanat raivolla, jossa ilmeni hänen kaikki mielenkarvautensa kärsimistänsä nöyryytyksistä, hurja viha suurta vihollista kohtaan, joka oli niin julmasti leikitellyt hänen kanssaan.
"Menkäähän", mutisi hän sitten. "Meitä katsellaan... se on vaarallista... Mutta muistakaa sanani: sinä päivänä, jona Lupin ja minä seisomme vastatusten... sinä päivänä tapahtuu murhenäytelmä."
Beautrelet erosi Holmesista aivan tyyntyneenä: ei ollut uskottavaa, että englantilainen ehättäisi hänen edelleen.
Ja olihan hän tästä satunnaisesta kohtauksesta saanut tärkeän lisätodisteen! Tie Havresta Lilleen menee Dieppen kautta. Se on Cauxin seudun iso rantatie, kulkien pitkin Kanaalin kalliorantoja! Ja maatalossa tämän tien lähellä siis asui Victoire, s.o. Lupin, koskapa he olivat eroamattomia, isäntä ja sokeasti häneen kiintynyt palvelijatar!
"Tunnen käryä... tunnen käryä..." toisti nuori mies. "Tämä satunnainen uusi tieto vahvistaa oletustani. Toiselta puolen on Seinen ranta varma, toiselta puolen kansallistie yhtä epäilemätön. Molemmat kulkutiet yhtyvät Havressa, Frans I:n kaupungissa, salaisuuden kaupungissa. Rajat vetäytyvät yhteen. Cauxin alue ei ole laaja, ja päälle päätteeksi kuuluu vain sen läntinen osa tutkimusteni alaan."
Hän ryhtyi jälleen sitkeästi työhön. "Ei ole mitään syytä estämässä minua löytämästä, minkä Lupin on löytänyt", vakuutti hän lakkaamatta itselleen. Lupinilla kaiketikin oli häneen verraten ollut puolellaan joku suuri etu, kenties parempi seudun tuntemus, perehtyminen kansantarinoihin tai vain joku muistokin — ja se merkitsi paljon, sillä Beautrelet ei tiennyt mitään, hän ei ollenkaan tuntenut seutua, käytyään sen kautta vain pikaisesti yhden ainoan kerran, Ambrumésyn murtovarkauden jälkeen.
Mutta mitä sillä väliä? Vaikka hän omistaisi elämästänsä kymmenenkin vuotta tähän etsintään, niin loppuun hän sen saattaisi. Lupin oleili läheisyydessä. Hän näki etsimänsä, sielunsa silmillä. Hän odotti Lupinia tuossa tienmutkassa, tuossa metsänlaidassa, tuon kyläkujan päässä. Hän pettyi aina, mutta jokainen pettymys oli hänelle uuden itsepintaisuuden aiheena.
Useasti heittäysi hän nurmikolle tiepuoleen ja syventyi pohtimaan salakirjoitusta, josta hänellä oli aina taskussaan jäljennös, numerot ääntiöiksi muutettuina.