Useasti hän myös tapansa mukaan laskeusi lojumaan heinikkoon ja mietiskeli tuntimäärin. Hänellä oli yllinkyllin aikaa. Hänellä oli koko tulevaisuus käytettävänään.
Ihmeteltävän kärsivällisesti kuljeskeli hän siten Seineltä merenrantaan, merenrannasta Seinelle, etääntyen taipaleen kerrallaan, kääntyen takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättämättä ainoatakaan tienoota ennen kuin oli varmistunut siitä, ettei sieltä ollut mitään tietoja saatavissa.
Hän tutki, tarkasteli Montivilliersin, Saint-Romainin, Octevillen, Epouvillen, Gournevillen ja Criquetotin.
Hän koputti talonpoikien oville iltaisin ja pyysi yösijaa. Illallisen jälkeen istuttiin tupakoiden rupattelemassa. Hän kerrotutti heillä juttuja, joita he pitkinä talvi-iltoina keskenänsä tarinoitsivat. Ja yhäti sama salakavala kysymys:
"Entäs Neula? Tarina Ontosta neulasta... Ettekö sitä osaa?"
"En tosiaan... sitäpä minä en..."
"Ajatelkaa tarkoin... joku vanha lastensatu... missä vain jotakin mainitaan neulasta... Kenties lumottu neula... mitä hyvänsä."
Ei. Ei mitään tarua, ei mitään muistoa sellaisesta. Ja seuraavana päivänä hän taas kiireisesti muutti majaa.
— — —