Eräänä päivänä hän sivuutti Saint-Jouenin sievän kylän, joka on ylävällä paikalla meren rantamalla. Hän laskeusi alas valtavien, kalliorannasta lohjenneiden kivenjärkäleitten sekaan, kiipesi taas ylänteelle ja suuntasi kulkunsa Brunevalin notkoon, Antifer-niemelle, Belle-Plagen pikku lahdenpoukamaan. Hän asteli kepeästi ja reippaasti, hiukan väsyneenä, mutta mieli mitä pirteimmillään! Niin pirteänä, että hän unohti Lupinin ja Onton neulan salaisuuden ja Victoiren ja Holmesin, ja iloitsi kaikesta näkemästänsä, taivaan sinilaesta ja mahtavasta smaragdin vihreästä meren ulapasta, joka säihkyi auringon hehkussa.
Hänen huomiotansa kiinnittivät suoraviivaiset vallit, tiiliseinien jäännökset, jotka hän päätteli roomalaisen leirin raunioiksi. Sitten hän näki vanhanaikaiseen linnoitustyyliin rakennetun pikku linnasen, jonka suippotornit olivat rakoilleet ja korkeat ikkunat goottilaiseen tapaan muovaellut; se sijaitsi pirstoutuneella, melkein erilleen rannikosta kaivautuneella kallionniemekkeellä. Ahtaan käytävän sulki molemmin puolin piikkilanka-aidalla jatkuva säleveräjä.
Melkoisella vaivalla Beautrelet pääsi siitä ylitse. Suippokaariholvi oli teljetty vanhalla, ruostuneella salvalla; holvin päädyssä näkyivät sanat: Fort de Fréfossé. Hän ei edes yrittänyt linnaan sisälle, vaan kääntyi oikeaan loivalle rinteelle ja asteli edelleen pikku polkua, joka kulki pitkin puukaiteella varattua multavallia. Sen päässä oli pieni luola ikäänkuin vahtikojuksi kovertuneena äkkijyrkästi merenrannassa kohoavaan kallionkärkeen.
Luolassa mahtui juuri seisomaan suorana. Seiniin oli ristiin rastiin hakattu kirjoituksia. Kiviseinään avattu, melkein nelikulmainen luukku oli kuin ikkunana maan puolelle, ihan vastapäätä Fréfossé-linnoitusta, jonka harja kohosi kolmen- tai neljänkymmenen metrin päässä.
Beautrelet heitti reppunsa hartioiltaan ja istuutui. Päivä oli ollut paahteinen ja uuvuttava. Hän nukahti hetkiseksi.
Luolaan huokuva viileä tuuli herätti hänet.
Hän istui tovin liikkumattomana ja hajamielisenä, silmät uneksivina. Hän yritti miettiä, koota vielä uinuvia ajatuksiaan. Hän olikin jo saanut tajuntansa takaisin ja aikoi nousta jaloilleen, mutta tunsi vaistomaisesti, että hänen silmänsä äkkiä kohdistuivat määrätylle taholle, suurenivat, tuijottivat johonkin...
Hän vavahti. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hän tunsi hikipisaroita kihoilevan hiusmartoonsa.
"Ei... ei", sopersi hän, "tämä on unta... näköhäiriötä... Olisiko mahdollista?"
Hän painui polvilleen ja kumartui katsomaan.