Hän oli havainnut kaksi graniittipermantoon korkopiirroksiksi kaiverrettua jättimäistä kirjainta, kumpikin ehkä jalan pituisia.
Nämä kömpelöpiirteiset, mutta selvät kirjaimet, jotka vuosisatain hammas oli jyrsinyt tylppäreunaisiksi ja lovipintaisiksi, olivat D ja F.
D ja F! Hämmästyttävä ihme! Kaksi salakirjoituksen tunnuskirjainta! Beautreletin ei tarvinnut edes vilkaista siihen muistaakseen neljännen rivin kirjainryhmän — sen rivin, joka sisälsi mittatietoja! Hän osasi ne ulkoa. Ne olivat ikuisesti syöpyneet hänen sieluunsa.
Hän nousi, astui pitkin loivaa vallipolkua, sitten vanhan linnoituksen vieritse, hyppäsi taas ympärysaidan veräjän yli ja kiirehti puhuttelemaan erästä paimenta, jonka karja kalusi ruohoa läheisessä ylänteen notkelmassa.
"Tuo luola... luola tuolla..."
Hänen huulensa vapisivat, hän tapaili sanoja.
Paimen tähysteli häntä ällistyneenä. Vihdoin Beautrelet toisti:
"Luola... tuolla... linnoituksesta oikealle... onko sillä mitään nimeä?..."
"Onpa hyvinkin, kyllä... Täällä Etretatissa sanotaan sen nimeksi les Demoiselles."
"Mitä? Mitä sanottekaan?"