"Olenko järjiltäni? Entä jos hän näkee minut? Jos hänen apurinsa näkevät minut? Tunnin ajan olen tässä harpponut edes takaisin..."
Hän ei enää hievahtanut paikaltaan.
Aurinko oli laskenut. Päivänvalo hämärtyi, kaikki ääriviivat sulivat hämyyn.
Melkein huomaamattomin liikkein ryömi hän eräälle kallion ulkonemalle, jyrkänteen uloimmalle reunalle asti.
Hän taivutti tieltään ruohotukot ja pisti päänsä ulos reunalta.
Vastapäätä häntä, melkein rantaäyrään tasalla, kohosi merestä tavaton kallio, runsaasti kahdeksankymmentä metriä korkea — jättimäinen obeliski, törröttäen pystysuorana leveällä graniittialustallaan, joka pistäysi vesirajaan, ja latvaan päin suipentuen kuin merihirviön jättiläishammas. — Tuo majesteettinen monoliitti oli valkea kuin rantakalliotkin, likaisen valkeanharmaa, ja poikittain viiruinen niistä eri kerrostumista, jotka vuosisatojen vitkallisella työllä olivat kasautuneet päällekkäin tuollaiseksi suunnattomaksi huipuksi.
Siellä täällä oli joku railo tai syvennys, jonka heti olivat multa ja ruohotukot täyttäneet.
Jättiläinen oli jylhä, pelottava, hävittämätön, aaltojen ja myrskyjen hyökkäyksistä piittaamaton. Se näytti huikean suurenmoiselta, vaikka sitä hallitsikin rantakallioiden suunnaton muuri. Se näytti mittaamattomalta, vaikka sitä ympäröi ilman ja meren mittaamaton tilavuus.
Beautreletin kynnet kaivautuivat maahan kuin saaliinsa kimppuun hyökkäystä valmistavan villipedon. Hänen katseensa tunkeutui kivipyramidin rosoiseen kuoreen, sen nahkaan, sen lihaan, tuntui hänestä. Hän kosketti sitä silmillään, hypisteli sitä, otti sen haltuunsa, omaksui sen...
Taivaanrantaa purppuroitsivat häipyneen auringon hohteiset liekit, ja taivaalla liikkumattomina leijuvat pitkät rusopilvet muodostivat uhkeita maisemia, haaveellisia laguuneja, palavia aavikkoja, kultametsiä, verijärviä, hehkuvan ja rauhallisen haavemaailman.