Heti luolaan tultuaan hän laskeusi polvilleen kirjaimien eteen. Pettymys kohtasi häntä. Turhaan takoi ja nakutteli hän niitä ja koetti niitä vääntää kaikkiin suuntiin; ne eivät hievahtaneetkaan. Hän pääsi varsin pian siihen käsitykseen, että ne eivät todellakaan voineet liikkua eivätkä siis kuuluneet mihinkään koneistoon.
Mutta kuitenkin... kuitenkin merkitsivät ne jotakin! Kylältä saaduista tiedoista kävi selville, ettei kukaan ollut koskaan kyennyt selittämään niiden alkuperää ja että myöskin apotti Cochet arvokkaassa Etretatia käsittelevässä teoksessaan [Etretatin alkuvaiheet. — Apotti Cochet tuntuu otaksuvan, että nuo kaksi kirjainta ovat jonkun matkailijan nimen alkukirjaimet. Meidän kertomamme havainnot todistavat tuon otaksuman vääräksi.] on turhaan vaivannut aivojaan tällä pikku kuva-arvoituksella. Mutta Isidore tiesi seikan, joka oli oppineelle normandialaiselle muinaistieteilijälle tuntematon, nimittäin että samat kirjaimet esiintyivät salakirjoituksessa, siinä rivissä, joka ilmaisi paikalliset tiedot. Oliko se sattuma? Mahdotonta. Siispä?...
Hänen mieleensä juolahti äkkiä aatos niin yksinkertainen ja järkeen menevä, ettei hän hetkeäkään epäillyt sen totuutta. Eivätkö nuo D ja F olleet salakirjoituksen molempien tärkeimpien sanojen alkukirjaimet, niiden sanojen, jotka — Neulan ohella — ilmaisivat pääasemat sillä tolalla, jota oli seurattava: la Chambre des Demoiselles ja Fréfossé? Toisen D ja toisen F... noin omituinen sattuma ei voinut olla merkityksetön.
Siinä tapauksessa muodostui ongelma seuraavaksi:
Jos yhtymä D F salakirjoituksessa ilmaisee la Chambre des Demoisellesin ja Fréfossé-linnoituksen keskinäistä suhdetta, niin yksinäinen kirjain D rivin alussa edustaa luolaa, johon on ensiksi asetuttava, ja yksinäinen kirjain F rivin keskellä kaiketikin maanalaista käytävää, joka johtaa linnoituksen alitse.
Näiden kirjaimien välissä on kaksi merkkiä: ensin jonkunlainen vinosuunnikas, jonka alaosaan vasemmalle on vetäisty käyrä viiva, ja sitten numero 19. Nämä merkit nähtävästi ilmaisevat, millä tavoin on luolasta katsoen tunkeuduttava linnoituksen alle.
Tuon vinosuunnikkaan muoto tuotti Isidorelle päänvaivaa. Oliko hänen ympärillään, luolan seinissä tai ainakin näköpiirissä mitään vinosuunnikkaasta muistuttavaa?
Hän etsi kauan ja aikoi juuri heittää yrityksensä sikseen, mutta samassa hänen katseensa tapasi pienen, kallioon hakatun aukon, joka oli kuin ikkunana.
Tuon aukon reunapiirteet muodostivatkin järeän, säännöttömän ja tökerön suunnikkaan, jota silti saattoi suunnikkaaksi sanoa, ja Beautrelet pani merkille, että jos asetuttiin seisomaan kalliopohjaan hakatuille kirjaimille D ja F — sitä merkitsivät siis salakirjoituksessa noiden kirjainten yläosaan vedetyt kaksi viivaa —, niin oltiin ihan ikkunan tasalla.
Hän asettui tuolle kohdalle ja tirkisti ulos. Ikkuna antoi, kuten sanottu, maan puolelle, ja hän näki ensiksikin luolasta mantereelle vievän polun, joka polveili kahden kuilun välissä, ja sitten sen kukkulan juuren, jolle linnoitus oli rakennettu.