Yrittääkseen nähdä linnoituksen kurottausi Beautrelet vasempaan, ja silloin hän käsitti koukeron, joka näkyi salamerkin vasemmassa alanurkassa; alhaalla, vasempaan ikkunasta, oli kalliossa pikku ulkonema, jonka kärki koukistui pedonkynnen tavoin. Se näytti melkein pyssyn tähtäimeltä.
Ja jos laski silmänsä tuohon tähtäimeen, niin katse kohtasi vastapäisen kunnaan rinteessä hyvin rajoitetun pinnan, jonka miltei kokonaan peitti vanha tiilimuuri, vanhan Fréfossé-linnoituksen tai sen paikalla olleen vanhan roomalaisen linnoituksen jäännös.
Beautrelet riensi tuon muuripinnan luo, joka oli kymmenisen metriä pitkä ja ruohoston peittämä. Hän ei pystynyt löytämään mitään johtoa.
Mutta luku 19?
Hän palasi luolaan, otti taskustaan lankakerän ja mittanauhan, sitoi langan kivikoukkuun, kiinnitti lankaan pienen kiven yhdeksännentoista metrin kohdalle ja linkosi sen maan puolelle. Kivensiru ei ulottunut polun päähän.
"Minua kolminkertaista pöhköä", ajatteli Beautrelet. "Laskettiinko siihen aikaan metreissä? 19 merkitsee tietysti 19 syltä."
Laskettuaan päässään hän teki solmun seitsemännenneljättä metrin kohdalle ja hapuili muurista sitä pistettä, missä solmu 19 sylen päässä luolan ikkunasta koskettaisi Fréfossén muuria.
Tovin kuluttua oli tämä yhtymys tapahtunut. Vapaalla kädellään hän siirsi syrjään raoissa rehottavat rikkaruohot.
Häneltä pääsi huudahdus. Solmu, jota hän piteli peukalon ja etusormen välissä, koski pienen ristin keskikohtaa; tämä oli hakattu korkokuvioksi erääseen tiiliskiveen.
19-numeroahan seurasi salakirjoituksessa ristin merkki!