Hänen täytyi käyttää koko tahdonvoimansa hallitakseen hetken määrätöntä riemua. Jännittynein sormin tarttui hän nopeasti ristiin ja väänsi sitä kuin olisi pyörän puolapuita kierittänyt. Tiiliskivi liikkui. Hän ponnisti kahta tuimemmin, mutta se ei liikkunut enempää. Vääntämättä hän painoi kovemmin. Heti tunsi hän sen myötäävän. Ja äkkiä kuului kitkuvaa ääntä kuin lukkoa avattaessa, ja oikeaan tiiliskivestä kääntyi auki metrin levyinen kappale muuria, paljastaen maanalaisen käytävän suun.
Beautrelet kävi kiihkeästi käsiksi rautaoveen, jonka muurin kivet olivat kätkeneet, työnsi sen takaisin paikoilleen ja sulki sen. Hämmästys, ilo, ilmitulemisen pelko vääristivät hänen kasvonsa tuntemattomiksi. Hän näki sielussaan mitä kaikkea oli tapahtunut tuon oven edessä kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa, kaikki ne salaisuuden tietäneet ihmiset, jotka olivat käyneet sisälle tästä ovesta... keltit, gallialaiset, roomalaiset, normandialaiset, englantilaiset, ranskalaiset, paroonit, herttuat, kuninkaat ja noiden kaikkien jälkeen Arsène Lupinin... Lupinin jälkeen oman itsensä... Hän tunsi aivojensa pimittyvän. Hänen silmäluomensa laskeusivat. Hän lyyhistyi pyörtyneenä ja kieri alas rinnettä aina kuilun reunalle asti...
Hänen tehtävänsä oli lopussa, ainakin sikäli kuin saattoi sitä omin päin suorittaa käytettävissään olevilla apuneuvoilla.
Illalla hän lähetti etsivän osaston päällikölle pitkän kirjeen, missä teki tarkoin selvää etsintänsä tuloksista ja ilmaisi Onton neulan salaisuuden. Hän pyysi apua voidakseen täydentää työnsä ja antoi osoitteensa.
Vastausta odottaessaan hän vietti kaksi yötä peräkkäin Neitien kamarissa, kauhun hyytämänä, hermot pilalla, osaksi myöskin yön äänien johdosta... Hän oli joka hetki näkevinään varjojen lähenevän. Tiedettiin hänen olevan luolassa... ne lähenivät... kuristivat.
Mutta ponnistaen kaiken miehuutensa piti hän katseensa jyrkästi suunnattuna muurinpintaan.
Ensimmäisenä yönä oli kaikki hiljaista, mutta toisena hän näki tähtien ja uudenkuun hohteessa oven avautuvan ja tummien varjojen luisuvan pimennosta. Hän laski kaksi, kolme, neljä, viisi...
Hän oli näkevinään noiden viiden miehen kantavan hyvin isoja taakkoja. He astelivat suoraan poikki kenttien Havren tielle, ja hän erotti pois vierivän auton kohun.
Heidän jälkiänsä seuranneena hän kääntyi nyt takaisin ja kulki ison maatalon ohitse. Mutta tien polvekkeessa hän ehti hädin kavuta ruohovallille ja piiloutua puiden taakse. Taas kulki miehiä sivuitse, neljä... viisi... kaikilla kimppu selässä. Ja kahta minuuttia myöhemmin puhkui toinen auto. Tällä kertaa hänellä ei ollut voimaa palata vartiopaikalleen; hän meni asuntoonsa lepäämään.
Hänen herätessään toi hotellin palvelija kirjeen. Hän avasi sen. Siinä oli Ganimardin käyntikortti.