"Mikä sinua vaivaakaan, Beautrelet? Olethan vihreä naamaltasi?" hihitti Ganimard, leikillään sinutellen nuorta miestä.
"Entä sinä sitten, Ganimard, ethän näe itseäsi", vastasi Beautrelet; "luulisipa viimeisen hetkesi tulleen".
Heidän täytyi istuutua, ja Ganimard siemasi pari rommikulausta.
"Jänistä minua ei", virkkoi hän, "mutta onpa mieleni hitosti järkkynyt! Joka kerta, kun olen menossa häntä sieppaamaan, närästää sisuksiani kuin karhilla vetäen. Pisara rommia?"
"Ei."
"Mutta jos heitätte kesken?"
"Silloin olen ruumiina."
"Pahus vieköön! No, saammepa nähdä. Avatkaa nyt. Eihän meillä liene vaaraa tulla nähdyiksi?"
"Ei. Neula on matalampi rantaylänköä, ja mehän olemme notkossa."
Beautrelet astahti muurin luo ja painalsi tiiliskiveä. Kuului ratinaa, ja maanalainen käytävä avautui.