"Lienemme täsmälleen Fréfossé-linnoituksen alla", selitti Beautrelet. "Nyt olemme kulkeneet maakerrosten läpi. Tiiliholvaus on loppunut. Kaikkialla ympärillämme on kalkkikiveä."
Suojamaan tunkeusi himmeä valojuova sen toisesta päästä. Lähestyessään he näkivät kalliossa railon, jonkunlaisena tähystysreikänä. Vastapäätä heitä kohosi aalloista viidenkymmenen metrin päässä Neulan majesteetillinen möhkäle. Oikealla oli ihan lähellä Länsiportin holvikaari, ja vasemmalla muodosti hyvin kaukana kallioranta vielä valtavamman holvin, joka päätti leveän lahden siron kaareutuman: la Manneporte (magna porta = iso veräjä), niin korkea, että purjelaiva olisi mastot pystyssä ja täysin purjein voinut lipua sen alitse. Taustalla meri kaikkialla.
"En näe laivastoamme", huomautti Beautrelet.
"Mahdotonta", selitti Ganimard, "Länsiportti peittää meiltä koko Etretatin ja Yportin rannan. Mutta tuolla, ulapalla, musta viiru vesirajassa..."
"No?..."
"Se on sotalaivastomme torpeedovene n:o 25. Sen voi karttaa Lupin... jos tahtoo tutustua merenpohjan maisemaan."
Porrasaukossa railon lähellä alkoi kaide, ja he seurasivat sitä. Siellä täällä oli seinässä pikku ikkuna, ja joka kerta he näkivät Neulan yhä jättimäisempänä.
Juuri heidän ollessaan saapumaisillaan merenpinnan tasalle loppuivat ikkunat ja käytävä pimeni.
Isidore laski askeleet ääneensä. Kolmeensataanviiteenkymmeneenkahdeksaan päästyään he joutuivat leveämpään käytävään, jota sitäkin taas sulki naulatuilla rautaheloilla lujitettu ovi.
"Tuon me tunnemme", sanoi Beautrelet. "Salakirjoituksesta haemme numeron 357 ja oikeassa alakulmassaan pisteellä merkityn kolmion. Meidän on vain meneteltävä kuten äskenkin."