"Jakautukaamme", esitti Beautrelet.
"Ei, ei... heikontaisimme voimiamme... On parempi toisen meistä lähteä vakoilemaan."
"Minä lähden, jos tahdotte..."
"Se sopii, Beautrelet. Minä jään miesteni luo... teillä ei ole mitään pelkäämistä. Rantakallioissa voi olla muitakin teitä kuin se, jota me olemme käyttäneet, ja useampia teitä Neulassakin. Mutta varmasti on tunneli ainoana yhdyssiteenä koko rantaylängön ja Neulan välillä. Tämän luolan kautta siis on kuljettava. Jään sen vuoksi tänne odottamaan paluutanne. Menkäähän, Beautrelet, ja olkaa varovainen... kääntykää pienimmästäkin levottomuutta herättävästä seikasta takaisin."
Isidore katosi nopeasti keskimmäisille portaille. Kolmannellakymmenennellä astuimella pidätti hänet ovi, oikea puuovi. Hän käänsi ovenripaa. Ovi ei ollut lukossa.
Hän saapui huoneeseen, joka suunnattoman laajuutensa takia näytti hänestä kovin matalalta.
Voimakkaita lamppuja kannattivat jyhkeät pilarit, joiden lomissa avartui kauas kantavia aukeamia; valaistuksessaan se tuntui melkein samankokoiselta kuin Neula.
Sinne oli ahdettu laatikoita ja paljous kaikenmoisia kapineita, kuten tuoleja, kaappeja, lipastoja, kirstuja, sekamelska suunnilleen sellainen kuin vanhojen esineiden kauppiaan kellarissa.
Oikealla ja vasemmalla huomasi Beautrelet kahdet portaat, epäilemättä samat, jotka lähtivät alemmasta luolasta. Hän olisi siis voinut palata ilmoittamaan Ganimardille. Mutta hänen edessään johti uusi porrasjakso ylöspäin, ja uteliaisuus houkutteli hänet jatkamaan etsintäänsä omin päin.
Taas kolmekymmentä astuinta. Ovi, sitten huone, hiukan pienempi, tuntui Beautreletista. Ja yhä edessä portaat, jotka johtivat ylöspäin.