Taaskin kolmekymmentä astuinta. Ovi. Jälleen pienempi huone...
Beautrelet ymmärsi nyt Neulan sisustan rakenteen. Se oli päälletysten ladottu huonesarja, joten siis huoneet pienenemistään pienenivät. Kaikkia käytettiin varastohuoneina.
Neljännessä ei enää ollut mitään lamppua. Päivänvaloa tunkeusi hiukan seinänraoista, ja Beautrelet näki meren kymmenen metrin päässä allansa.
Tänä hetkenä hän tunsi olevansa niin kaukana Ganimardista, että hänet alkoi vallata tuskainen mieliala, ja hänen täytyi tuimasti hillitä hermojansa ollakseen pinttämättä pakoon. Mutta mitään vaaraa ei ollut uhkaamassa, ja yltympärillä vallitsi sellainen hiljaisuus, että hän alkoi arvella Lupinin tovereinensa hylänneen koko Neulan.
"Seuraavaan kerrokseen pysähdyn", ajatteli hän.
Vieläkin kolmekymmentä astuinta, sitten ovi, mutta vähemmän jyhkeä, nykyaikaisen näköinen. Hän työnsi sen varovasti auki, valmiina syöksymään tiehensä. Ei ketään. Mutta huoneella oli toinen tarkoitus kuin edellisillä. Seiniä peittivät verhot, lattiata matot. Kaksi komeaa kaappia oli asetettu vastakkain, täynnä hopeakalustoa. Pienet, kapeihin ja syviin rakoihin sovitetut ikkunat olivat varustetut lasiruuduilla.
Keskellä huonetta oli ylellisesti katettu pöytä, jolla näkyi hedelmiä ja leivoksia hopeamaljakoissa, samppanjaa karahveissa, ja kukkia, paljous kukkia.
Se oli katettu kolmelle hengelle.
Beautrelet lähestyi. Ruokaliinojen päällä oli nimikorteissa vieraitten nimet.
Ensin hän luki: Arsène Lupin.