Vastapäätä: Rouva Arsène Lupin.
Hän otti kolmannen kortin ja hätkähti hämmästyksestä. Siinä oli hänen nimensä: Isidore Beautrelet!
[KYMMENES LUKU]
Vastapäätä olevan oven verho vedettiin syrjään.
"Hyvää päivää, hyvä herra Beautrelet, te tulette hiukan myöhään. Aamiainen oli päätetty kello kahdeksitoista. Mutta muutama hetki sinne tai tänne... Mitä nyt? Ettekö tunne minua? Olenko niin muuttunut!"
Lupinia vastaan taistellessa oli Beautreletia kohdannut moni yllätys, ja hän oli valmistautunut kokemaan yhä uusia mielenliikutuksia ratkaisevalla hetkellä, mutta tämä oli kuitenkin ihan kerrassaan odottamatonta! Hän ei tuntenut hämmästystä, vaan pelästystä, tyrmistystä.
Mies, joka hänen edessään seisoi, mies, jota tapausten raaka mahti pakotti pitämään Arsène Lupinina, tuo mies oli Valméras. Valméras, Aiguillen linnan omistaja! Valméras, jolta hän oli pyytänyt apua Arsène Lupinia vastaan! Hänen seuralaisensa Crozantin retkellä! Tuo urhoollinen ystävä, joka oli tehnyt mahdolliseksi Raymonden pelastamisen, tappamalla tai olemalla tappavinaan yhden Lupinin rikostovereita hämärässä pylväikössä!
"Te... te... Tekö siis?" änkytti hän.
"Miksi ei?" huudahti Lupin. "Luulitteko tuntevanne minut perinpohjin, kun olitte nähnyt minut pappina tai herra Massibanina? Heipä hei, kun on valinnut sen yhteiskunnallisen aseman, joka minulla nyt on, niin täytyyhän käyttää pikku seurustelulahjojaan. Jos ei Lupin mielensä mukaan voisi olla reformilaispappi ja Académie des inscriptions et Belles-Lettresin jäsen, niin olisikin toivotonta olla Lupin. Tässä on Lupin, todellinen Lupin! Aukaise nyt silmäsi suuriksi, Beautrelet, ja katsele minua tarkoin!"