"Mutta, jos se olette te... niin... sittenhän on... neiti..."
"Aivan oikein, Beautrelet, sinäpä sen sanoit..."
Hän työnsi taas syrjään oviverhon, viittasi kädellään ja ilmoitti:
"Rouva Arsène Lupin."
"Oh —!" mutisi nuori mies tahtomattaan typertyneenä. "Neiti de Saint-Véran!"
"Ei, ei", vastusti Lupin, "rouva Arsène Lupin tai oikeammin sanoen rouva Louis Valméras, laillinen vaimoni... kiitos siitä teille, kelpo Beautrelet."
Hän ojensi tälle kätensä.
"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni... ja toivoakseni te puolestanne ette kanna siitä kaunaa."
Omituista kyllä, Beautrelet ei tuntenut mitään kaunaa. Ei mitään nöyryytyksen tunnetta. Ei mitään katkeruutta. Hänet valtasi niin tyyten vastustajansa suunnaton etevämmyys, että hän ei hävennyt tappiolle joutumistaan hänen nujertamanansa.
Hän puristi tarjottua kättä.