"Pöytä on katettu."
Palvelija oli asettanut pöydälle kulhoilla ja vadeilla sälytetyn tarjottimen.
"Suokaahan anteeksi, Beautrelet, keittäjäni on saanut lomaa, ja meidän täytyy tyytyä kylmään ruokaan."
Beautreletilla oli tuskin ruokahalua. Hän istuutui kuitenkin, suuresti ihmetellen Lupinin käytöstä. Mitä hän tiesi oikeastaan? Tiesikö hän, mihin vaaraan oli joutunut? Oliko hänellä aavistustakaan Ganimardista ja tämän apulaisista?
Lupin jatkoi:
"Niin, kiitos siitä teille, hyvä ystävä. Raymonde ja minä olemme todellakin rakastaneet toisiamme ensimmäisestä päivästä asti. Juuri niin, pienokaiseni... Raymonden ryöstö, hänen vankeutensa, kaikki hölynpölyä: me rakastimme toisiamme... Mutta ollessamme vapaat rakastamaan toisiamme ei kumpainenkaan meistä voinut sallia sellaista vapaata suhdetta, joka jää sattuman heiteltäväksi. Asema oli siis mahdoton Lupinille. Onneksi se ei ollut sitä, jos tulisin takaisin siksi Louis Valmérasiksi, joka olen ollut aina lapsuudestani asti. Kun ette heittänyt kesken ja olitte löytänyt Aiguillen linnan, pisti päähän aatos käyttää hyväkseni teidän itsepintaisuuttanne."
"Ja yksinkertaisuuttani."
"Pyh, kuka hyvänsä olisi antanut johtaa itsensä harhaan."
"Minua siis kilpenänne käyttäen te olette onnistunut?"
"Niin, kuinka olisi voitu epäillä Valmérasia Lupiniksi, kun Valméras oli Beautreletin ystävä ja hän oli riistänyt Lupinilta sen naisen, jota Lupin rakasti? Olipa se ihanaa! Viehättäviä muistoja! Retki Crozantiin, löydetyt kukkavihot, rakkauskirjeeni Raymondelle, ja myöhemmällä varokeinot, joihin minun Valmérasina täytyi häitteni edellä ryhtyä omaa itseäni, Lupinia vastaan! Ja kuuluisa kemuiltanne, Beautrelet, jolloin masennuitte syliini. Viehättäviä muistoja!..."