Syntyi äänettömyys. Beautrelet katseli Raymondea. Tämä kuunteli Lupinia sanaakaan virkkamatta ja tarkkasi häntä katseella, joka ilmaisi rakkautta, kiihkeyttä ja jotakin muutakin, mitä nuori mies ei oikein voinut käsittää, jonkunlaista neuvotonta levottomuutta ja kaihomielisyyden kajastusta.
Mutta Lupin käänsi katseensa vaimoonsa, ja tämä hymyili hellästi. He ojensivat kätensä toisilleen yli pöydän.
"Mitä arvelette pikku asunnostani täällä, Beautrelet?" huudahti Lupin. "Aistikas, vai mitä? En väitä, että se olisi ihanteellisen mukava... On kuitenkin ihmisiä, jotka ovat olleet Neulan omistajina ja pitäneet kunnianansa jättää näkyvän todistuksen siitä."
Seinään oli päällekkäin kaiverrettu seuraavat nimet: Caesar. Kaarle Suuri. Rolf. Wilhelm Valloittaja. Richard, Englannin kuningas. Ludvig Yhdestoista. Frans. Henrik IV. Ludvig XIV. Arsène Lupin.
"Kuka kirjoittaa nimensä tähän tämän jälkeen? Hohoi! luettelo on valmis. Caesarista Lupiniin... siinä kaikki. Pian alkaa nimetön joukko käydä ihmeellisessä linnoituksessa. Ja ajatteles, ilman Lupinia olisi tämä kaikki ollut tuntematonta ihmisille! Ah, Beautrelet, mitä ylpeyttä tunsinkaan ensimmäisen kerran astuessani jalkani tähän erämaahan! Jälleen löytää kadotettu salaisuus, tulla sen ainoaksi hallitsijaksi ja herraksi! Tällaisen perinnön omistajaksi! Asua Neulassa, noin monen kuninkaan seuraajana!"
Hänen vaimonsa ele keskeytti hänet. Tämä näytti kovin levottomalta.
"Jyskettä", sanoi hän, "jyskettä allamme... kuuletteko..."
"Se on laineiden loiskinaa", vastasi Lupin.
"Ei, ei mitenkään... aaltojen pauhun tunnen... se on jotakin muuta..."
"Mitä luulet sen voivan olla, rakas Raymonde?" virkkoi Lupin nauraen. "En ole kutsunut tänne aamiaiselle muita kuin Beautreletin."