Seinillä oli lasikaappeja ja muutamia tauluja.
"Kokoelmieni parhaat", kertoi Lupin. "Kaikki, mitä tähän asti olet nähnyt, on myytävää. Esineitä kuljetetaan pois, toisia tuodaan tilalle. Se kuuluu ammattiin. Täällä, tässä pyhätössä, on kaikki pyhitettyä. Ainoastaan valituita tavaroita, parhaita parhaista, korvaamattomia mestariteoksia. Katsoppa näitä koristeita, Beautrelet, kaldealaisia taikakaluja, egyptiläisiä kaulanauhoja, kelttiläisiä rannerenkaita, arabialaisia ketjuja... Katsoppa näitä pystykuvia, Beautrelet, tätä kreikkalaista Venusta, tätä Korinton Apolloa... Katsoppa näitä tanagra-kuvioita, Beautrelet. Kaikki oikeat tanagrat ovat täällä. Tämän lasikaapin ulkopuolella ei ole maailmassa yhtään ainoata oikeata. Mikä nautinto onkaan tietää tämä! Beautrelet, muistathan kirkkovarkaudet Etelä-Ranskassa, Thomasin ja hänen liittolaisensa — minun kätyreitäni sivumennen sanoen — no niin, tässä on Ambazacin pyhäinjäännöslipas, se oikea, Beautrelet! Muistathan Louvren häväistysjutun, väärennetyksi havaitun hiipan, nykyaikaisen taiteilijan muovaileman? Tässä, Beautrelet, on Saitaferneen oikea hiippa!... Ja katsohan, katsohan, Beautrelet, tuossa on kaikkien ihmeteosten ihme, suurin taideteos, jumalallinen ajatus, oikea Leonardo da Vincin Gioconda. Polvillesi, Beautrelet, ylväin Nainen siinä on edessäsi!"
Pitkä äänettömyys. Alhaalla lähenivät paukutukset. Kaksi tai kolme ovea erotti heidät Ganimardista. Merellä näkyivät torpeedoveneen musta selkä ja risteilevät soutuveneet.
Nuori mies kysyi:
"Ja aarteet?"
"Vai niin, poikaseni, sekö se mieltäsi enimmin kiinnittää? Kaikki nämä taiteen mestariteokset eivät voi sinua niin tyydyttää kuin aarre?... Koko suuri yleisö puhuisi sinun tavallasi...! No niin, tahtosi täyttyköön."
Hän polki jalkaansa kovasti lattiaan, yksi permantoliuskoista liikahti, hän nosti sen ylös kuin lippaan kannen ja paljasti nelikulmaisen, kallioon hakatun loven. Se oli tyhjä.
Vähän kauempana hän uudisti saman tempun. Uusi kolo aukeni. Sekin tyhjä.
Kolmasti vielä hän teki samaten. Kaikki kolme syvennystä olivat tyhjät.
"Mikä pettymys!" nauroi Lupin. "Ludvig XI:n, Henrik IV:n ja Richelieun aikana olivat nämä viisi lovea kaiketikin täynnä. Mutta ajattelehan Ludvig XIV:ttä, kaikkea mitä Versaillesin hullutus maksoi, sotia ja hänen hallituskautensa onnettomuuksia! Ja ajattelehan Ludvig XV:ttä, tuhlarikuningasta, Pompadouria, Dubarrya! Onpa silloin täytynyt ammentaa! Kuinka raapittiinkaan silloin kivipohjaa ahnain kynsin! Kuten näet, täällä ei ole mitään jälellä..."