Hän keskeytti puheensa.
"Kyllä, jotakin täällä vielä on... seitsemäs kätköpaikka! Se on koskematon... Ei kukaan niistä ole uskaltanut koskea siihen. Se oli viimeinen turva... suoraan sanoen, apu äärimmäiseen hätään. Katso tänne, Beautrelet."
Hän kumartui ja nosti kannen, lovessa oli sen täyttävä rauta-arkku. Lupin otti taskustaan hyvin monimutkaisen avaimen ja avasi arkun.
Näky oli huikaiseva. Kaikki kallisarvoiset jalokivet kimmelsivät, kaikki värit leimusivat, safiirien taivaansini, rubiinien tuli, smaragdien vihreys, topaasien auringonloisto.
"Katso, katso, pikku Beautrelet. He ovat nielleet kaikki kulta- ja hopearahat, kaikki écut ja tukaatit sekä dublonit, mutta jalokivilipas on koskematon. Katso koristeita. Niitä on kaikilta aikakausilta, kaikilta vuosisadoilta, kaikista maista. Tässä ovat kuningattarien myötäjäiset. Kukin kartutti aarretta osuudellaan, Skotlannin Margareta, Savoijin Charlotte, Englannin Maria ja Katarina de Medici, ja kaikki itävaltalaiset arkkiherttuat, Eleonora, Elisabet, Maria Teresia, Marie Antoinette... Katsohan näitä helmiä, Beautrelet, ja näitä suunnattomia timantteja! Jokainen niistä on keisarinnan arvoinen, 'Le Régent de France' ei ole kauniimpi!"
Hän ojentausi suoraksi ja nosti kätensä kuin valan tehden:
"Beautrelet, sinun pitää sanoa koko maailmalle, että Lupin ei ole ottanut ainoatakaan jalokiveä kuninkaallisesta arkusta, ei ainoatakaan, sen vakuutan kunniasanallani! Siihen minulla ei ollut oikeutta. Ne olivat Ranskan omaisuutta..."
Alhaalla Ganimard joudutti työtään. Iskujen jyminästä saattoi päättää, että he olivat ryhtyneet viimeisen edelliseen oveen, joka johti muinaisjäännösten saliin.
"Jättäkäämme kirstu auki", sanoi Lupin, "ja kaikki lokerot myöskin... kaikki nämä pienet tyhjät haudat..."
Hän asteli kertaalleen ympäri huoneen, katseli eräitä lasikaappeja ja tauluja, ja puheli miettivästi kävellen: