"Kuinka ikävää sentään on jättää nämä kaikki! Niin sydäntä särkevää! Ihanimmat hetkeni olen viettänyt täällä, yksinäni, yhdessä näiden esineiden kanssa, joita rakastin... Ja silmäni eivät milloinkaan pääse niitä enää näkemään, eikä käteni milloinkaan niitä koskettamaan."

Hänen vääntyneillä kasvoillaan oli sellainen väsymyksen ilme, että Beautrelet tunsi vaistomaista myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Tuskan täytyi tuossa miehessä nousta valtavampaan vauhtiin kuin toisessa, kuten ilokin, ylpeys tai nöyryytys.

Nyt seisoi hän ikkunan ääressä ja sanoi, ulospäin viitatessaan:

"Vieläkin synkempää on se, että minun täytyy jättää tämä, kaikki tämä. Eikö olekin kaunista, tuo mittaamaton meri... taivas... oikealla ja vasemmalla Etretatin rantaylänkö ja sen kolme porttia, Länsiportti, Itäportti ja la Manneporte... riemuportteja tämän hallitsijalle... ja se olen minä! Satukuningas! Onton neulan kuningas! Harvinainen, yliluonnollinen kuningaskunta! Mikä taival Caesarista Lupiniin!"

Hän purskahti nauruun.

"Satukuningas, niinkö? Sanokaamme yhtä hyvin Yvetotin kuningas! Naurettavan vähän! Maailman kuningas, kas niin juuri! Pidin sitä kuin saalista kynsissäni! Nosta ylös Saitaferneen hiippa, Beautrelet... Siellä näet kaksi puhelinkonetta... Oikealta lähtee johto Pariisiin — oma johto —, vasemmalta Lontooseen, oma johto. — Lontoon kautta hallitsin Amerikkaa, Aasiaa, Australiaa! Kaikissa noissa maissa minulla oli haaraosastoja, myyjiä, vainukoiria, tietojen kerääjiä. Liike on kansainvälinen. Se on taiteen ja muinaisteosten suuret maailmanmarkkinat. Voi, Beautrelet, on hetkiä, jolloin mahtini panee pääni pyörälle ja minä olen päihdyksissä voimani ja vallintani tunnosta..."

Alhaalla ovi myötäsi. Kuultiin Ganimardin ja hänen joukkonsa seuhtomista yltympäri etsiskellen... Hetken perästä Lupin jatkoi tukahtuneella äänellä:

"Ja nyt se on mennyttä... Tuli vaaleatukkainen tyttönen kauniine surullisine silmineen ja rehellisine sydämineen... niin, rehellisine... ja kaikki on mennyttä... minä itse revin tämän suunnattoman rakennuksen... kaikki muu tuntuu minusta luonnottomalta ja lapselliselta... hänen kiharansa ne vain ovat minkään arvoiset... hänen surulliset silmänsä... ja hänen pieni rehellinen sydämensä."

Miehet nousivat portaita ylös. Isku jymähti ovea vasten, viimeistä...

Äkkiä Lupin tarttui nuoren miehen käsivarteen.