"Ymmärrätkö, Beautrelet, miksi olen sinulle jättänyt vapaasta tahdostani taistotantereen, vaikka jo monta viikkoa sitten olisin voinut musertaa sinut milloin olisin tahtonut? Ymmärrätkö sinä, minkätähden olet voinut tulla tänne asti? Ymmärrätkö, että olen antanut jok'ainoalle miehelleni oman osuutensa saaliista, niille, jotka tapasit tois-yönä rantakallioilla? Käsitäthän syyn kaikkeen? Ontto neula, se on vain seikkailu. Niin kauan kuin olen sen omistaja, pysyn seikkailijana. Neulan menettäessäni irtaudun entisyydestäni, tulevaisuus alkaa minulle, rauhallinen ja onnellinen, tulevaisuus, jolloin minun ei enää tarvitse häpeillä Raymonden katsetta, tulevaisuus..."
Hän kääntyi raivoissaan ovea kohden:
"Mutta hellitä toki, Ganimard, minä en ole vielä lopettanut!"
Jyskytys kävi yhä vimmatummaksi. Tuntui siltä kuin he olisivat muurinmurtajalla ruhjoneet ovea rikki.
Beautrelet seisoi Lupinin edessä, henkeään pidätellen odottaessaan ratkaisua, kykenemättä käsittämään Lupinin menettelyä. Hän oli luovuttanut Neulan, olkoonpa niin, mutta miksi tahtoi hän itse antautua? Mikä oli hänen suunnitelmansa? Toivoiko hän välttävänsä Ganimardin? Ja toisekseen, missä olikaan Raymonde?
Mutta Lupin mutisi ajatuksissaan:
"Kunniallinen... Arsène Lupin kunniallinen... ei varkauksia enää... elää kuten muutkin... Miksi ei? Ei ole mitään syytä, miksi en samaten menestyisi silläkin uralla... Älähän melua toki niin hirveästi, Ganimard! Etkö sinä sen tomppeli tiedä, että parastaikaa puhun historiallisia sanoja, jotka Beautreletin tulee painaa mieleensä jälkimaailmaa varten!"
Hän remahti nauruun:
"Tuhlaan aikaani. Ganimard ei milloinkaan tajua historiallisten sanojeni hyötyä."
Hän otti palan punaliitua käteensä, siirsi seinän viereen jakkaran ja kirjoitti suurin kirjaimin: