Tavasta, jolla Lupin piteli häntä käsivarresta, ymmärsi Beautrelet, että vastarinta oli hyödytön. Ja miksi tekisikään hän vastarintaa? Olihan hän keksinyt ja paljastanut Neulan. Eikö hänellä jo ollut oikeutta antautua vastustamattoman myötätuntoisuuden valtaan, jota tuo mies kaikesta huolimatta hänessä herätti?
Se tunne oli hänessä niin voimakas, että hänen teki mieli sanoa Lupinille:
"Kuulkaahan, te olette vielä suuremmassa vaarassa: Sherlock Holmes on jäljillänne..."
"Kas niin, tulkaa", sanoi Lupin, ennen kuin Isidore ehti päättää puhua.
Hän totteli ja antoi opastaa itsensä veneeseen, jonka muoto näytti hänestä omituiselta.
Kannelle saavuttuaan he laskeutuivat alas pieniä, jyrkkiä portaita tai oikeammin tikapuita; ne liittyivät luukkuun, joka sulkeutui heidän perässään.
Alhaalla oli hyvin pieni, lampulla valaistu kajuutta, jossa Raymonde jo istui ja johon he kaikki kolme hädin mahtuivat.
Lupin otti ha'asta puhelutorven ja komensi:
"Eteenpäin, Charolais."
Isidore tunsi epämiellyttävää huimausta, jota kokee nostolaitoksessa laskeutuessaan, kun maa luisuu jalkain alta ja leijutaan tyhjässä ilmassa. Tällä kertaa luisui alta vesi...