"Nyt uppoamme", nauroi Lupin. "Emme sentään, rauhoitu... Me laskeudumme vain ylemmästä luolasta, jossa nyt olemme, aivan allamme olevaan pikku luolaan, joka on puoliavoin merelle ja jonne pääsee ulkoapäin laskuveden aikana... kaikki simpukankalastajat tuntevat sen... Nyt on kymmenen sekunnin seisahdus... ja nyt kiidämme läpi. Käytävä on kapea, vedenalainen veneemme tuskin mahtuu kulkemaan siitä."
"Mutta", kysyi Beautrelet, "mistä johtuu, että alempaan luolaan tulevat kalastajat eivät tiedä, että sen katossa on aukko, joka johtaa toiseen luolaan ja sen kautta portaita myöten Neulaan? Kuka hyvänsä siitä saa selon."
"Erehdys, Beautrelet! Alaluolan kattoaukon sulkee laskuveden aikana liikkuva graniitinvärinen katos, jonka meri noustessaan nostaa pois tieltään. Meren laskeutuessa se sulkeutuu hengenpitävästi pikku luolan kanneksi. Siksipä pääsen kulkemaan nousuveden aikana... Sukkela temppu se, hyvä aatos... Totta kyllä ei Caesar eikä Ludvig XIV tai kukaan muu edeltäjäni ole kyennyt keksimään sitä, sillä silloinhan ei ollut vedenalaisia veneitä käytettävissä... He tyytyivät portaisiin, jotka ulottuivat alaluolaan asti... Minä olen ottanut viimeiset astuimet portaista ja keksinyt liikkuvan katon juonen... Se on lahja Ranskalle... Raymonde, rakkaani, sammuta lamppu vierestäsi... me emme tarvitse sitä enää... päin vastoin..."
Heikko valon heijastus, joka näytti veden väriseltä, häämötti tosiaan heitä vastaan luolasta ulos tultaessa, tunkeutuen kajuuttaan läpi molempain sivujen pyöröikkunain ja lasikuvun, joka pistäysi ylös kannelle ja josta saattoi nähdä ylemmät vesikerrokset.
Varjo liukui niiden yli.
"Hyökkäys alkaa. Vihollisen laivasto piirittää Neulaa... Mutta olipa se miten ontto hyvänsä, ihmettelen kuitenkin, kuinka he voivat tunkeutua sen sisään..."
Hän otti puhelutorven.
"Pysyttelemme vielä pohjassa, Charolais. Mihinkä menemme? Senhän olen sinulle sanonut. Lupin-satamaan... ja pistelekin pikajunan vauhtia, ymmärrätkö. Meidän täytyy laskeutua maihin mukavalla paikalla, meillähän on nainen matkassamme."
He lipuivat yli kalliopohjan. Levät kohosivat kuin tiheä, pimeä metsä, ja veneen kuohuaallot saivat ne kauniisti kaareutumaan ja sitten ojentumaan suoriksi... ne muistuttivat hiussuortuvia.
Vielä yksi varjo, mutta pitempi...