"Tuo on torpeedovene", sanoi Lupin. "Nyt saamme kuulla kanuunain jymyä. Mitä aikonee Duguay-Trouin tehdä? Pommittaa Neulaa? Ah, mikä vahinko meille, Beautrelet, ettemme saa olla mukana Duguay-Trouinin ja Ganimardin yhteentörmäyksessä! Maa- ja meriväen yhtymys! — Halloo, Charolais, nukutko, poikaseni?"
Heillä oli kuitenkin kova vauhti. Kalliopohja oli muuttunut hiekkakentäksi, mutta nyt näkyi toinen kallioseinä, joka kuului Etretatin oikeanpuoliseen niemeen, Itäporttiin.
Kalat pakenivat heidän lähestyessään. Yksi niistä, muita rohkeampi, tarttui pyöröikkunaan ja katseli heitä suurilla, liikkumattomilla silmillään.
"No niin, nyt ei ole vauhtimme huono", huudahti Lupin. "Mitä sanot pähkinänkuorestani, Beautrelet? Ei hullumpi? Muistatko juttua herttaseitsemäisestä, insinööri Lacomben surkeasta lopusta ja kuinka minä hänen murhaajaansa rangaistuani tarjosin valtiolle hänen paperinsa ja uuden vedenalaisen aluksen piirustukset — lahja Ranskalle sekin? No niin, hänen piirustuksistansa olin pidättänyt itselleni veden alla kulkevan autoveneen luonnoksen, ja sentähdenpä on sinulla nyt kunnia tehdä merimatka minun seurassani."
Hän huusi Charolaisille:
"Nyt nousemme pinnalle, Charolais. Ei ole enää vaaraa."
He ammahtivat veden pintaan, lasikupu sukelsi ylös ilmaan.
He olivat niin kaukana rannikosta, että pysyivät näköpiirin ulkopuolella, ja Beautrelet tajusi nyt paremmin, kuinka huimaavaa vauhtia he kiitivät eteenpäin.
Fécamp lensi heidän ohitsensa, sitten kaikki normandialaiset kylpypaikat, Saint-Pierre, Les Petites-Dalles, Veulettes, Saint-Valéry, Veules, Quiberville.
Lupin yhä lasketteli leikkiä, eikä Isidore väsynyt häntä katselemasta ja kuuntelemasta, kummastellen miehen vilkkautta, hänen herttaisuuttaan ja veitikkamaisuuttaan, hänen ivallista suruttomuuttaan, hänen elämäniloaan.