Isidore hätkähti.
"Kuudennen kerran, sanotte? Milloin...?"
"Jok'ainoa päivä sitä ennen! Mutta silloin ne olivat muita kapistuksia... isoja kivikojeita... taikka myös pienempiäkin, mutta hyvin pitkiäkin, käärittyinä sanomalehtipaperiin ja niin hellävaroen kannettavia kuin itse pyhä öylättirasia. Niihin ei jukoliste ollut hyvä mennä kajoamaan. — Mutta mikä teitä vaivaa? Kasvonne ovat ihan vaaleat!"
"Eipä mitään... niin lämmintä täällä sisällä..."
Notkuvin polvin asteli Beautrelet ulos. Odottamattoman keksinnön ilo pani hänen päänsä pyörälle.
Hän läksi sieltä kaikessa hiljaisuudessa, nukkui yönsä Varengevillen kylässä, vietti aamulla kokonaisen tunnin kylänvanhimman virastossa kansakoulunopettajan keralla ja palasi sitten linnaan. Siellä häntä odotti kirje, joka sisälsi sanat:
"Toinen varoitus. Vaikene! Muutoin..."
"No niin", mutisi hän, "minun pitänee ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin omaksi turvakseni. 'Muutoin', kuten sanottu..."
Kello oli yhdeksän, hän kuljeskeli raunioiden seassa, oikaisihe lopulta pitkäkseen pilarikäytävän pieleen ja ummisti silmänsä.