[NELJÄS LUKU]
Eräänä iltana kuusi viikkoa jälkeenpäin olin antanut palvelijalleni lupaa. Oli heinäkuun 14 p:n aatto. [Heinäk. 14. on Bastiljin valloituksen muistopäivä. Suom.] Ilmassa oli ukkosen oireita, eikä minua haluttanut lähteä ulos. Avasin kuistilleni johtavat ikkunat, sytytin työlamppuni ja aloin silmäillä sanomalehtiä, kun en ollut niitä vielä lukenut.
Ne tietysti puhuivat Arsène Lupinista. Aina murhayrityksestä asti, joka oli kohdannut Isidore Beautrelet parkaa, ei ollut kulunut ainoatakaan päivää ilman puheita Ambrumésy-jutusta. Joka päivä omistettiin sille joitakuita sanoja pysyväisen otsakkeen alla. Yleisö ei ollut milloinkaan joutunut äkillisten tapausten ja odottamattomien käänteiden kautta moiseen jännitykseen. Herra Filleul, joka kiitettävän leppeästi alistui syrjäiseen osaansa, oli haastattelijoille kertonut nuoren neuvonantajansa suurteot noiden kolmen muistettavan päivän ajalta, joten ihmiset saattoivat viehättyä mitä haaveellisimpiin arvailuihin.
Sitä ei jätettykään tekemättä. Rikosasiain erikoistuntijat, romaanikirjailijat ja näytelmien sepittäjät, tuomarit ja entiset etsivän osaston päälliköt, ent. Lecocqit [Lecocq oli Ranskan salapoliisilaitoksen järjestäjä, rikoskirjailija. Suom.] ja vastaiset Sherlock Holmesit, kaikki laativat omat väitelmänsä ja kehittivät niitä pitkissä sanomalehtikirjoituksissa. Jokainen aloitti tutkimuksen alusta asti uudestaan ja johti sen eri suuntiin.
Ja kaikki tämä tapahtui koulupoika Isidore Beautreletin lausuntojen perusteella.
Mutta täytyihän tunnustaa, että kaikki totuuden piirteet olivat käsillä. Mikä oli salaisuutta? Tiedettiin piilopaikka, missä Arsène Lupin oli taistellut kuoleman kanssa, eikä siitä ollut mitään epäilystä: tohtori Delattre, joka oli edelleenkin turvautunut lääkärin vaikenemisvelvollisuuteen ja kieltäytynyt todistamasta, oli myöntänyt läheisimmille ystävillensä — jotka oitis riensivät tietoa levittämään —, että hänet oli tosiaankin viety luolakammioon, haavoittuneen luo, jonka hänen rikostoverinsa olivat esitelleet Arsène Lupinin nimellä. Ja kun tästä luolakammiosta oli löydetty Étienne de Vaudreixin ruumis, mikä Étienne de Vaudreix oli Arsène Lupin eikä kukaan muu, niin tuli Lupinin kohtalo yhä vääjäämättömämmin todistetuksi.
Lupin oli kuollut, neiti de Saint-Véranin ruumis oli tunnettu rannerenkaan avulla... murhenäytelmä oli siis loppunut.
Mutta sitä se ei ollut. Kukaan ei arvellut sitä loppuneeksi, koska Beautrelet oli väittänyt päin vastoin. Ei tiedetty, miksi se ei ollut loppunut, mutta nuoren miehen sanojen perusteella oli salaisuus vielä aivan selvittämätön. Tosiseikkojen todistus ei merkinnyt mitään Beautreletin väitteitä vastaan. Oli jotakin tietämätöntä, ja pidettiin varmana, että juuri se valaisisi koko asian.
Kuinka levottomasti odotettiinkaan alussa tiedonantoja niiltä molemmilta Dieppen lääkäreiltä, joille kreivi de Gesvres oli uskonut potilaan hoidon! Mikä murhe vallitsikaan ensimmäisinä päivinä, kun luultiin hänen henkensä olevan vaarassa! Ja mikä ihastus sinä aamuna, jona sanomalehdet ilmoittivat, ettei enää ollut mitään aihetta levottomuuteen!
Suuri yleisö havaitsi vähäpätöisimmätkin yksityisseikat mielenkiintoisiksi. Kuultiin liikutettuina, että häntä hoiti vanha isänsä, joka oli kutsuttu sähkösanomalla, ja ihailtiin myös neiti Susanne de Gesvresiä, joka öisin valvoi haavoittuneen luona.