"En."
"Sepä kovin kummallista! Ajatelkaa tarkemmin... eräs ystävänne... ihan erikoista lajia ystävää, mutta kuitenkin..."
Minä tartuin häntä kiivaasti käsivarteen.
"Te valehtelette!... Te valehtelette! Ei, te ette ole mikä sanotte... se ei ole totta..."
"Miksi siis ajattelette häntä ennen kaikkia muita?" sanoi hän nauraen.
Oi, tämä nauru, tämä nuorekas, heleä nauru, jonka leikkisä iva oli minua niin useasti huvittanut! Pintaani karmi. Oliko mahdollista?
"Ei, ei", intin minä jonkunlaisen kauhun valtaamana. "Ei ole mahdollista..."
"Ei ole mahdollista, että minä olen tässä, koska olen kuollut, eikö niin?" jatkoi hän. "Ja te ette usko aaveita?"
Hän nauroi taas.
"Olenko minä niitä, jotka kuolevat, mitä? Surmaisiko minut tuolla tavoin selkään saatu luoti, nuoren tytön ampuma! Väärinpä minua silloin arvostellaan. Niinkuin minä alistuisin mokomaan loppuun!"