"Te siis siinä olette?" sopersin minä vielä epäilevänä ja kuitenkin ihan kiihdyksissäni. "Te siinä? En voi mitenkään tuntea asuanne..."
"Sitten olen levollinen", sanoi hän hilpeästi. "Jos ainoa mies, jolle olen näyttäytynyt todellisessa hahmossani, ei tunne minua tänään, niin ei kukaan, joka tästälähtein näkee minut sellaisena kuin tänään olen, enää tunne minua nähdessään minut todellisessa hahmossani... jos minulla onkaan todellista hahmoa..."
Tunsin nyt hänen äänensä, kun hän ei sille enää antanut vierasta sointua, ja tunsin jo myös hänen silmänsä, kasvojensa ilmeen sekä koko sävynsä ja olemuksensa sen valeasun alta, johon hän oli kätkeytynyt.
"Arsène Lupin", lausuin hillityllä äänellä.
"Niin, Arsène Lupin", huudahti hän ja nousi seisaalleen. "Ainoa ja oikea Arsène Lupin, palanneena varjojen valtakunnasta, sitten kun lienen maannut kuoleman kielissä ja todella kuollut luolakammiossa. Arsène Lupin ilmi elävänä, tahdonvoimaa ja toimintahalua uhkuvana, onnellisena ja vapaana, ja lujemmin kuin koskaan päättäneenä nauttia tätä ihanaa vapautta maailmassa, joka tähän asti on vain pidellyt häntä kuin hemmoiteltua lemmikkiään..."
Nyt oli minun vuoroni nauraa.
"Niin, tepä se tosiaankin olette, ja tällä kertaa paljon iloisempana kuin viimeksi tavatessani teidät, viime vuonna. Minä onnittelen!"
Viittasin hänen käyntiinsä luonani heti jälkeen paljon puhutun otsakoristejutun, hänen purkautuneeseen kihlaukseensa, hänen Sonja Krishnovin seurassa tapahtuneeseen pakoonsa ja nuoren venakon hirveään kuolemaan. Sinä päivänä olin nähnyt sellaisen Arsène Lupinin, jota en ennestään tuntenut, uupuneen, masentuneen, punaisiksi itkettynein silmin, hiukan osanottoa ja hellyyttä tavoittelevana...
"Hiljaa", kielsi hän, "mennyt on kaukana."
"Siitä on vuosi", huomautin minä.