Hän katsahti kelloonsa.
"Kymmenen. Jos sähkösanoma on tullut perille, niin on hän pian täällä."
Eteisessä kilahti ovikello.
"Sanoinhan sen! Ei, älkää nähkö vaivaa... menen itse avaamaan."
Ketä hittoa oli hän saattanut pyytää tänne? Ja minkä draamallisen tai hullunkurisen kohtauksen katselijana saisinkaan olla? Aseman täytyi olla varsin tavaton, koskapa Lupin itse piti sitä mielenkiintoisena.
Hetkisen kuluttua hän palasi, mukanaan nuori mies, pitkä, hintelä ja hyvin kalpea.
Sanaakaan hiiskumatta, liikkeissään jonkunlaista juhlallisuutta, joka tehosi mieleeni. Lupin kiersi palamaan kaikki sähkölamput. Huoneessa paistoi häikäisevä valo. Miehet silmäilivät toinen toistansa herkeämättä, kuin olisivat tahtoneet tunkeutua toisiinsa kaikella sillä tarmolla, minkä saivat katseeseensa kootuksi.
Oli omituista katsella heitä noin vaiteliaina ja totisina. Mutta kuka olikaan tuo vastatullut?
Juuri kun olin sen arvaamaisillani erään äskettäin sanomalehdissä julkaistun muotokuvan perusteella, kääntyi Lupin minuun ja virkkoi:
"Hyvä ystävä, sallikaa minun esitellä herra Isidore Beautrelet."