VALO. Eronhetki lyö pian… Meidän on palattava takaisin
Hiljaisuuteen… Emme voi enää puhutella heitä…
KOIRA alkaa yhtäkkiä ulvoa epätoivosta ja heittäytyy lasten jalkojen juureen hyväillen heitä raivoisan intohimoisesti. Ei, ei!… Minä en tahdo!… En tahdo!… Minä tahdon aina puhua!… Sinähän ymmärrät nyt, mitä minä sanon, pikku jumala? Ymmärräthän? Sinä ymmärrät, ymmärrät! Me puhelemme kaikesta, kaikesta, kaikesta… Minä en tee mitään pahaa. Minä opettelen vaikka lukemaan, ja vaikka kirjoittamaan ja vaikkapa pelaamaan dominoa sinun kanssasi… Minä tulen aina olemaan tavattoman siisti… Enkä varasta enää mitään keittiöstä… Tahdotko, että teen jonkun tempun?… Tahdotko, että syleilen Kissaa?…
MITIL Kissalle. Mirri rakas, eikö sinulla ole meille mitään sanomista?
KISSA tekeytyen, kaksimielisesti. Rakastan teitä molempia niin paljon, kuin ansaitsette…
VALO. Ja nyt minä vuorostani, rakkaat lapset, suutelen teitä viimeisen kerran…
TILTIL ja MITIL käyden kiinni hänen hameeseensa. Ei, ei, Valo, elä mene… Jää tänne meidän luoksemme… Ei isä sano mitään… Me sanomme äidille, että sinä olet ollut meille hyvä…
VALO. Enhän voi, enhän voi… Tämä ovi on meiltä suljettu, minun täytyy jättää teidät…
TILTIL. Minne sinä menet noin aivan yksin?
VALO. Kauas en mene, tuonne vain lähelle, Hiljaisuuden maahan.
TILTIL. Et saa, minä en tahdo!… Me tulemme kanssasi… Minä sanon äidille…